Raamatulla päähän ja uskonnon tuputtaminen

Montakohan kertaa olen kuullut lauseen: ”Sitä en hyväksy, että uskontoa tuputetaan.” tai ”Sellaista Raamatulla päähänlyömistä en suvaitse.” Yleensä näitä käytetään negatiivisessa mielessä, mikä on sinänsä hupaisaa omalla kohdallani, koska kaikki kaverini ovat aina sanoneet, että minun kanssa on hyvä jutella, koska en ”sillein tuputa”, vaikka itse olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt tuputtaa kaikin tavoin ja aivan täysillä. 😂 😂 Ehkä ystäväni ovat kaikki patologisia valehtelijoita. Tai sitten minä vain kuulen sen, mitä itse haluan. 🤔

Ymmärrän, että näiden lauseiden sanojat haluavat vain, että lähimmäisenrakkaus toteutuu keskusteluissa, mutta liian monesti niitä käytetään mielestäni väärin ja oikeastaan, mitä niiden sisäiseen logiikkaan tulee, niitä ei pitäisi käyttä lainkaan. Joten vilkaistaan hieman, mitä niiden taustalle kätkeytyykään. (Tähän väliin voinkin antaa triggeröintivaroituksen: salakavalaa tuputtamista ja hellää, jos ei lyömistä, niin ainakin hipomista luvassa. 😉 )

Aloitetaas tuputtamisesta. ”Uskontoa ei saa tuputtaa” toisin sanoen siis: ”Et voi pakottaa omaa uskontoasi toisille!” Ensiksikin se on täysin totta, että uskoa ei voi pakottaa kenellekään. Yksikään ihminen ei voi pakottaa toista uskomaan. Jos tuolla lauseella tarkoitetaan vain tätä tosiasiaa, niin olen täysin samaa mieltä. Kannatan uskonnonvapautta. (Miekkalähetyksessä käy kuin Pietarille: kuulijan korvat leikataan irti. Silloin on vaikeaa tuputtaa edes silkkihanskalla.)

Myös jos tuputtamisella tarkoitetaan sellaista skenaariota, jossa henkilö tulee aivan puskista eteesi ja agressiivisesti kysyy: ”Joko olet ottanut Jeesuksen Herraksesi?!!” (mikä on toki itsessään tärkein kysymys, koska elämän tarkoitus on oppia tuntemaan Jumala 😉 ) niin olen sitä mieltä, että se ei ehkä ole kovin hedelmällistä keskustelua saati evankelioimista. En siis sano, etteikö tuntemattomalle saisi mennä puhumaan, päin vastoin pitääkin ja arvostan suuresti ”katujulistajia”, jotka hoitavat asiansa rakkaudella ja kunnialla. Ja siitä tässä juuri onkin kysymys: että hoidetaan asia hyvin. Se, kuinka toinen ihminen kohdataan, on kaikki kaikessa. Viha silmissä sekä miekka kädessä ja temppeliritarin asu päällä (kuinka siistiltä se näyttäisikään) ei voi julistaa kristinuskoa.

Mutta, jos ihminen tarkoittaakin tuputtamisella sitä, että omasta uskonnosta ei saa puhua kuin se olisi yksi ylimmäinen totuus ja että tuputettava olisi väärässä, niin siinä tapauksessa minun täytyy olla täysin eri mieltä. Nimittäin, mitäs tuo lause ”uskontoa ei saa tuputtaa” on? Sehän on oman maailmankatsomuksen – tässä tapauksessa sen, että ei saa pakottaa omaa uskontoa muille – pakottamista toisille. Sama kuin sanoisi: ”Sinä et saa tuputtaa omaa näkemystäsi minulle, mutta minä saan tuputtaa tämän käsitykseni sinulle!” Tuputetusta tuleekin tuputtaja. Sacrebleu! 😱

Silloinhan siinä on kyse kaksinaismoralismista: kielletään toiselta se, mitä itse tekee. Eikä ristiriita pääty vain siihen. Nimittäin jos väittämän taustalla on oletus, että yhtä ylimmäistä Totuutta ei ole olemassa, vaan jokaisella on oma totuutensa, niin silloin tällainen totuutta ei ole olemassa -ajatus on looginen ristiriita. Koska ollakseen totta totuutta ei ole olemassa -väittämän täytyy itse olla totta ja silloinhan se on yksi ylimmäinen totuus, mutta senhän se väittämä juuri kieltää! Eli ollakseen totta, sen täytyy olla väärässä. Kyseessä on puhdas ja selvä looginen ristiriita ja siten se ei voi pitää paikkaansa. Lyhyesti sanottuna: suhteellinen totuuskäsitys ts. relativismi, ei ole, eikä pysty ikinä olemaan totta. (Tässä perusteellisemmin Totuudesta.)

Joten suosittelen, että jokainen, joka haluaa kieltää tuputtamisen, miettii tarkkaan, mitä mahdollisia filosofisia taustaoletuksia tähän kieltoon sisältyy. Jokaista tämän lauseen kuulijaa taas neuvon ystävällisesti kysymään: ”Mitä tarkoitat tuolla?”

No, entäs kuinka pitäisi tulkita lause: ”Tuo on tuollaista Raamatulla päähän lyömistä!” Ensimmäisenä täytyy sanoa se, ettei vain kukaan ymmärrä minua väärin, että Raamatulla on tietenkin lyöty ihmisiä päähän. Raamattua on käytetty (ja tullaan käyttämään) väärin. Sitä on käytetty niin hengellisesti kuin poliittisesti aivan hirveillä tavoilla, enkä ole puolustelemassa niitä. Jokainen Raamattua väärin käyttänyt joutuu kyllä lopulta sanoistaan ja teoistaan tilille Tuomarin eteen. Jos siis ihminen tarkoittaa Raamatulla päähänlyömisellä Raamatun väärinkäyttöä, olen samaa mieltä, että sitä on tapahtunut ja tapahtuu ja se on väärin.

Entä jos Raamatulla päähän lyömisellä tarkoitetaan sitä, että toinen osapuoli lopettaa keskustelun tykkänään? Kun toinen sanoo: ”Raamatun sana on tämä!” keskustelu ei voi jatkua, ja näin tämä Raamatulla lyöjä ns. pakottaa toisen osapuolen olemaan samaa mieltä eikä anna vaihtoehtoja. Tähän täytyy sanoa, että väärällä tavalla käytettynä tämä on täysin hirveä tapa käyttää Raamattua. Ikinä ei pidä mitään niellä pureksimatta. Aina pitää perustella, tietenkin! Ja jos kyseessä on herkkä aihe toiselle, niin meidän tulee olla sitäkin rakastavampia.

Mutta tosiaan, kun mietimme tätä ”toisen pakottamista”, niin mitä lause: ”Tuo on tommoista Raamatulla päähänlyömistä” oikein pitääkään sisällään? Eikö se ole juuri sitä, mistä se syyttää muita? Eikö tuon lauseen sanoja itse usko, että hän on oikeassa ja toinen väärässä? Eikö hän käytännössä sano: ”Sinä et saa pakottaa toisia uskomaan tavallasi, mutta minä saan pakottaa sinut uskomaan minun tavallani.” Ne, jotka syyttävät toisia lyömästä Raamatulla päähän, lyövät siis itse omalla uskonnollaan/maailmankatsomuksellaan toisia päähän. Joten huomaamme, että koko lause onkin vain pelkkää retoriikkaa ja vieläpä loogisesti ristiriitaista sellaista.

Mutta palataan kahteen ratkaisevaan sanaan, jotka nohevimmat lukijat varmasti huomasivat. Nimittäin: ”väärällä tavalla”. Eli tarkoitanko sitä, että Raamatulla saisi lyödä päähän, kunhan sen tekee oikealla tavalla? Periaatteessa kyllä. Sallikaa minun toki perustella ennen kuin tartutte hiilihankoihin! Koska se on yksi tärkein asia: perustelu. Totta kai perustelut kuuluvat keskusteluun ja myös Raamatun arvovaltaan, koska silloin kohtaamme ihmisen keskustellen, emmekä pomotellen. Aina pitää ottaa sielunhoidollinen näkökulma huomioon. Raamatunopetuksen ja keskusteluiden on tapahduttava rakkaudesta käsin ja toisia kunnioittaen ja erityisesti heitä kuunnellen.

Mutta tärkein pointti on se, että jos on olemassa yksi ylimmäinen Totuus, niin silloin se on vain loogista ja totuudellista, että tietty asia on Raamatun mukaan oikein ja toinen väärin. Siinä ei ole kahta kysymystä. Siksi joidenkin keskusteluiden on ns. ”loputtava johonkin”. Hyvällä tavalla Raamatulla päähänlyöminen siis tarkoittaa vain sitä, että jossain kohdin on se raja, että asia on näin, eikä se voi olla toisin. Esim. kun Jeesus käskee rakastamaan niin lähimmäisiänne kuin vihamiehiänne, niin silloin vihaaminen on väärin. Silloin toisen vihaaminen on Jumalan tahdon vastaista. Siinä ei ole mahdollisuutta, että se olisi jossain tilanteessa oikein. Ja silloin on ihan turha heilutella päähänlyönti-korttia sen puolesta, että saisikin vihata. Ei, vaan asia on täysin selvä.

Eihän matikan tunnilla oppilas saatuaan kokeesta nelosen voi huutaa opettajalle: ”Tuo nyt on tommoista matikankirjalla päähänlyömistä!!” Ei se ole mitään päähänlyömistä, vaan se on totuus. Totta kai ihmisellä on oikeus valittaa ja kiristellä hampaita, mutta ei se muuta totuutta. 1+1=2 eikä se muuksi muutu, vaikka meistä tuntuisi miltä, tai vaikka lataisimme parhaat retoriset heittomme sitä vastaan.

Kun on siis kyse moraalista, oikeasta ja väärästä, relativismi ei voi olla totta. Joko lähimmäisen rakastaminen on oikein tai sitten se on väärin. Se ei voi olla kumpaakin yhtäaikaa tai mikään kultainen keskitie. Totuudessa ei ole kompromissejä. En voi ajatella, että rakastanpa lähimmäistäni joka päivä paitsi tiistaisin on toki lähimmäisen vihaamispäivä.

Joten kun olemme eri mieltä asioista, älkäämme käyttäkö tuota sisäisesti ristiriitaista Raamatulla lyömis -slogania, vaan käyttämäämme sen sijaan Raamatuntuntemustamme(!!) argumentoinnissamme. Ja toki, älkäämme väärällä tavalla ikinä käyttäkö Raamattua asioidemme perusteluissa. Älkäämme siis väärällä tavalla lyökö Raamatulla tai tuputtako uskoa, vaan keskustelkaamme ystävyyden hengessä ja lähimmäisen rakkaudessa totuuden olemassa olosta kuitenkaan tinkimättä. 😉

(Kannattaa käydä tsekkaamassa myös Kiviä kengässä YouTube-kanava!)

Jeesuksen ”huono viikonloppu”

Image by congerdesign from Pixabay

Tänä pääsiäissunnuntaina, kun koronakriisi pyörittelee lähes koko maapalloa, on hyvä aika arvostaa elämän niin pieniä, kuin suuriakin iloja ja pitää huolta lähimmäisistä, sekä rukoilla maailmamme puolesta. Vielä (ja miksei aina) on myös hyvä miettiä, onko pääsiäisessä kyse muustakin, kuin suklaamunista, mämmistä ja palkallisista vapaapäivistä. Pääsiäinen on juhla, joka nostattaa kristittyjen sydämiin suurta nöyryyttä ristin edessä, ja samaan aikaan se sytyttää meissä toivon kipinän, sillä luomakunta on sovitettu sekä kuolema, viimeinen vihollinen, on voitettu. Se, minkä me ihmiset sotkimme, Jumala on siivonnut ja kutsunut meidät kaikki rakkautensa yhteyteen.

Useille uusateisteille tilanne näyttää kuitenkin olevan täysin päinvastainen. Joillekin ajatuskin rististä aiheuttaa totaalisen vastareaktion. Heille risti on täysin järjenvastainen palvonnan symboli, joka suorastaan huokuu barbaarisuutta. Kaulojamme ei koristakaan Jumalan rakkauden symboli, vaan teloitusväline.

Yksi tunnetuimmista uusateisteista tänä päivänä on vuodesta 2005 asti The Atheist Experience TV-ohjelmaa pyörittänyt Matt Dillahunty. Hänen filosofiansa omaavat henkilöt pitävät ristinkuolemaa jopa huvittavana ideana. Olen usein kuullut heidän sanovan: ”Jeesuksella oli vain huono viikonloppu. Jumalahan nosti hänet kuolleista!” Tällä he pyrkivät luomaan pääsiäisen tapahtumista ja Jumalasta karikatyyrin pelkistämällä ristinkuoleman merkityksen vitsiksi, jonka päälle voi nauraa ivallisesti. Kuvaillaanpas siis ristiinnaulitsemisprosessia hieman ja nauretaan kaikki yhdessä.

Kuvittele itsesi läheisen ystäväsi pettämänä tuomioistuimen eteen. Sinulle langetetaan kuolemantuomio, vaikka olet syytön. Koet niin suurta ahdistusta, pelkoa ja stressiä, että se laukaisee sinussa harvinaisen hematidroosi -tilan. Kudoksessa olevat pienet verisuonet hajoavat ja alat hikoilla verta. Kuvittele, että sinut raahataan syyttömänä aukiolle ruoskittavaksi roomalaisella nahkaisella ruoskalla (flagrum), jonka päihin on sidottu lyijypalloja ja luunpalasia. Ruoskan voima on niin valtava, että se kirjaimellisesti repii lihat luista. Sinua ruoskitaan kymmeniä kertoja, kunnes olet veren peittämä ja luusi näkyvät. Tämän jälkeen sinua pilkataan, päällesi syljetään ja päähäsi asetetaan orjantappurakruunu, jonka piikit lävistävät päänahkasi. Tämän jälkeen veriseen selkääsi asetetaan painava ristin poikkipuu, jota joudut kantamaan kilometrin matkan paikalle, jossa sinut ristiinnaulitaan. Ihmiset pilkkaavat sinua ja sylkevät päällesi koko matkan pituudelta. Olet niin poikki ruoskimisesta, ettet jaksa kantaa ristin poikkipuuta, joten sotilaat laittavat sinulle tuntemattoman henkilön kantamaan ristiäsi. Pääkallopaikalla ranteistasi ja jaloistasi hakataan läpi valtavat naulat, joiden varassa tulet roikkumaan ristillä. Naulat lävistävät keskihermon ranteissasi, ja kuten tohtori Alexander Metherell asiaa kuvailee: ”Tiedäthän tunteen, kun lyöt kyynärpääsi ja osut hermoon? Kuvittele, että otat pihdit.. ja alat puristaa sitä hermoa. Kipu on ollut aivan sietämätöntä.” Huudat kivusta, mutta kukaan ei auta. Olet hyljätty ja yksin. Hengittääksesi joudut varaamaan painoa naulojen varaan, jotka ovat lävistäneet hermot ranteissasi ja jaloissasi. Tämä aiheuttaa valtavaa kipua. Tätä jatkuu tunteja, kunnes kylkesi lävistetään keihäällä.

Kuvitellaan nyt, että selviät kuin ihmeen kaupalla tästä kaikesta ja sinulle tullaan sanomaan: ”No hei, sinullahan oli vain huono viikonloppu.” Mitä ajatuksia se herättäisi? Nauraisitko mukana? Vaikka tapahtumista olisi kulunut 2000 vuotta aikaa, uskallan luvata, ettet nauraisi. Kaikki ne kauhut mitä koit, ovat jättäneet sinuun pysyvät jäljet, jotka jatkuvasti muistuttavat sinua tapahtuneista. Jäljet, jotka ovat niin selkeät, että epäilevä Tuomas voi laittaa niihin sormensa.

Vaikka tämä raaka kuvaelma tapahtumista tuntuu ylivoimaiselta, on se vain pieni osa koko totuudesta. Nämä olivat ne fyysiset tuskat, joita Jeesus koki kyseisenä pitkäperjantaina. Ristin todellinen merkitys avautuu, kun ymmärrämme Jeesuksen päälle langenneen Jumalan oikeudenmukaisen tuomion meidän synneistämme. Jeesus  joi Jumalan vihan maljan kokonaisuudessaan vapaaehtoisesti. Sen velan, jota me joutuisimme maksamaan ikuisuuden kadotuksessa, Jeesus maksoi kokonaisuudessaan ristillä. Hän teki itsestään kirotun meidän vuoksemme (5. Moos. 21:23, Gal. 3:13). Jeesus kirjaimellisesti kantoi koko maailman harteillaan. Me emme tule ikinä ymmärtämään sitä kärsimystä, jonka Jeesus koki, kun hän teki itsestään tahraisen rätin, jotta me voisimme puhdistua, saada anteeksi, hänen kauttaan. Aivan kuten Timothy Brindlen kappaleen ”The Humility of Christ” alussa sanotaan:

”How can one man in a matter of hours drain the cup of God’s wrath that would have taken an eternity to pour out on me? How can that be!?” (Otettu pastori John Piperin saarnasta vuodelta 2005).

Jos me ymmärtäisimme edes murto-osan omasta osuudestamme Jeesuksen kärsimyksistä, kumartaisimme itkien ristin juureen suutelemaan maata hänen lävistettyjen jalkojensa alla ja toteaisimme Tuomaan sanoin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

”So forever will I tell! In three hours Jesus suffered more than any sinner ever will in hell!” Timothy Brindle – The Humility of Christ.

Jos tällaiset asiat saavat sinut hymyilemään ivallisesti, on aika katsoa peiliin ja kysyä, miksi? Matt Dillahuntyn kaltaisilla ateisteilla ei näytä olevan hajuakaan siitä, mistä he puhuvat. Jos he tietäisivät, he eivät nauraisi. Surullisinta on, että hän väittää olleensa kristitty kymmeniä vuosia ennen kääntymystään ateistiksi. Miten entisellä kristityllä voi olla niin heikko käsitys ristin merkityksestä? Vain Luoja tietää. Toki toivon sydämeni pohjasta, että hän vielä jonakin päivänä ymmärtää sen.

Viimeisiksi sanoikseen Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: ”Se on täytetty.” (Joh. 19:30). Vanha liitto sai päätöksensä ja uusi liitto sai alkunsa Hänen veressään. Temppelin väliverho repesi kahtia (Matt. 27:51) kuvastaen sitä, että enää ei ainoastaan ylipappi ole oikeutettu kaikkein pyhimpään kerran vuodessa sovittamaan Israelin syntejä, vaan meidät kaikki on kutsuttu Jumalan äärelle joka hetki, tässä ja nyt. Syntivelkamme on maksettu. Kuolema on voitettu. Jeesus on noussut kuolleista!

Panteismi ja korona

Vielä viimeinen pohdinta panteismista (osa 1 tässä ja osa 2 tässä) ja sen mielettömyydestä. Jos universumi olisi Jumala eli panteismi olisi totta, niin mitä meidän tulisi ajatella koronasta ynnä muista vastaavista ihanista asioista, jotka elämäämme niin paljon rikastuttavat?

Jos kaikki maailmassa olisi osa Jumalaa, sehän tarkoittaisi, että myös korona olisi osa jumaluutta. Voisiko sitä silloin pitää pahana tai huonona asiana?

Tuskin kukaan on välttynyt sen seurauksista (olet vähintään nähnyt jo tuhannet ja tuhannet vessapaperimeemit). Pahimmillaan ihmiset menettävät elantonsa tai henkensä. Se on totisesti hirveä vitsaus ihmisille. Mutta hetkonen! Kuinka saatat ajatella noin?! Jos panteismi on totta, myös korona on osa jumaluutta sinun kanssasi. Sinulla ei ole oikeutta puhua tai ajatella siitä pahaa. Toki sinun näkökulmasta se voi näyttää pahalta, mutta näkisitpä tilanteen vain koronan näkökulmasta, niin näkisit sen kauneuden. Sama tulee toki sanoa syövästä, sydäntaudeista, allergioista, ym.

Kuten C.S. Lewis sanoi: ”Me sanomme syöpää pahaksi, koska se tappaa ihmisen, mutta yhtä hyvin voisimme sanoa lääkäriä pahaksi, koska hän tappaa syövän.”

Totisesti, panteismissa kaikki maailman tuottama kärsimys on osa kauneutta, osa jumaluutta. Ja sen takia raja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä häviää tyystin. Mikä oikeus yhdellä osalla jumaluutta olisi julistaa toinen osa pahaksi? Voiko jumala olla sisäisesti ristiriitainen, jakaantunut moraalissaan? Totisesti ei. Joten panteismissa jää vaihtoehdoksi ainoastaan se, että hyvää ja pahaa ei ole. Kaikki on vain samaa ja yhtä arvokasta tai arvotonta. Jumaluus, universumi, kaikkeus, on hyvän ja pahan yläpuolella. Hyvä ja paha menettävät merkityksensä.

Jos silti yhä väität, että kyllä panteismissa voi puhua hyvästä ja pahasta, niin silloinhan se tarkoittaa sitä, että paha on osa jumaluutta. Mutta Jumala ei voi olla paha. Jumalan määritelmään kuuluu se, että Hän on täydellisen hyvä ja täydellisen hyvässä ei voi olla tippaakaan pahuutta. (Tässä tarkemmat perustelut, miksi Jumalan täytyy olla hyvä.)

Jos et vieläkään ole valmis luopumaan ajatuksesta, että jotkut asiat ovat oikeasti hyviä ja jotkut oikeasti pahoja, että raja on oikeasti olemassa, niin silloin uskontosi ei totisesti ole panteismi, vaan monoteismi. Kristillisen monoteismin sanoma on, että Luojan ja luodun välillä on selvä ero ja kaikki asiat, joita universumi sisältää ja joita täällä tapahtuu, eivät ole hyvää tai kaunista. Jos kristinusko on totta, voimme totisesti surra koettelemusten ja kärsimyksen edessä. Voimme totisesti osoittaa sormella pahuutta ja sanoa, että se on oikeasti pahaa. Ja mikä parasta, vaikka tässä langenneessa maailmassa pahuus, kärsimys ja kuolema ovat vielä valloillaan, ne ovat silti valtoja, jotka eivät tule voittamaan. Jos kristinusko on totta, kaikki pahuus, kaikki kärsimys, itse kuolema, on jo voitettu. Ne on voitettu 2000 vuotta sitten Golgatan ristillä. Ja sen takia lopulta tämä langennut maailma luodaan vielä uusiksi ja pahuus ja kärsimys häviää.

Kuten Johannes kirjoittaa ylösnousemuksesta, eli uudesta luomisesta: ”Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Valtaistuimella istuva lausui ’Uudeksi minä teen kaiken.'” (Ilm. 21:3-5)

Ja sitä odotellessa voimme olla varmoja, että kaiken tuskan ja kivun keskellä, Jumala on kanssamme kokoajan. Hän ei ole mikään välinpitämätön ja eloton maailmankaikkeus, vaan rakastava ja vuorovaikuttava elävä ja persoonallinen Jumala.

”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:37-39)

P.S. Nohevimmille lukijoille tässä vielä C.S Lewisin timantin kova summaus asiasta:

Miksi universumi ei voi olla Jumala?

Edellisessä tekstissä (linkki tässä) argumentoin, että universumia on turha kiittää, koska se ei ole elotonta kiveä kummempaa. Kohdistakaamme kiitoksemme siis elävälle persoonalliselle Jumalalle.

Mutta maailmassa on tosiaan isoja ja pieniä uskontoja, joissa universumin uskotaan olevan Jumala. Tällaisia uskontoja kutsutaan panteistisiksi uskonnoiksi ja ne ovat jotain aivan muuta kuin kristinusko, joka on monoteistinen uskonto. Tämän termien vilinän johdosta suonettekin pienen summauksen:

Kristinusko, monoteismi (kreikan sanoista monos = yksi ja theos = jumala), opettaa, että on olemassa yksi Jumala, joka on ikuinen, kaikkivoipa ja -tietävä; joka on kaiken alku ja loppu. Tämä Jumala on luonut universumin, eli koko aika-avaruuden, koko tuntemamme maailmankaikkeuden. Luoja ja luotu ovat eri asioita. Maailmankaikkeutta ei olisi, ellei Jumala olisi luonut sitä.

Panteismi (kreikan sanoista pan = kaikki ja theos = jumala) opettaa, että kaikki on osa Jumalaa. Universumi on siis Jumala. Luojan ja luodun välillä ei ole eroa, vaan ne ovat yhtä ja samaa. Minä, sinä, naapurin koira, pihasi kivi, kaikki ovat osa jumaluutta. Jos universumia ei olisi, ei olisi jumalaakaan.

Joten vaikka minun mielestä universumin kiittäminen on yhtä viisasta kuin kiven kiittäminen, panteisti ei näe tässä sarkasmia, vaan nimenomaan viisautta, koska hänelle universumi tosiaan on Jumala. No kuinka tiedämme, onko universumi Jumala vai ei? Oliko edellisen tekstini argumentointi vain olkinuken halpamaista lyömistä? Esitinkö siis panteistisen näkemyksen lapsellisena versiona, joka oli helppo tuhota?

No, mutkat suoristettuna ja yksinkertaisesti sanottuna en. Voimme totisesti tieteellä todistaa, että universumi ei ole Jumala. Todiste 1: Big bang. Universumilla on alkupiste. Se ei ole ikuinen, vaan se alkoi olla. Täten se ei voi olla Jumala, koska Jumalan olemukseen kuuluu, että Hän on ikuinen, luomaton olento.

Todiste 2: luonnonlait ja -vakiot. Luonnonlait ja -vakiot olisivat voineet olla erilaisia. Koko universumi olisi voinut olla erilainen. Filosofisesti sanottuna voimme kuvitella lukemattoman määrän mahdollisia maailmoja, joista tämä meidän maailmamme on vain yksi. Jumala taas on perimmäiseltä olemukseltaan muuttumaton, täydellinen. Hänen olemukseen kuuluu, ettei Hän olisi voinut olla toisenlainen kuin Hän on. Totisesti, kun Mooses kysyi, kuka Jumala on, Jumala ei vastannut: ”Suatanha minä olla tällanen, vua suatanhan olla toisenniilaenen. Tiää nyt näitä.” Ei, vaan Hän totesi yksiselitteisesti: ”Minä olen se, joka minä olen.”

Joten pelkästään näistä huomioista voimme todeta, että universumi ei voi olla Jumala. Vain Jumala on Jumala – Hän, joka on kaiken luoja. Itseasiassa huomaamme, että universumi tarvitsee itselleen luojan, koska mikään ei voi luoda itseään. Se on looginen mahdottomuus. Tässäpä loppuun napakka video aiheesta, jos kiinnostaa. (P.S. Aihe jatkuu vielä seuraavassa tekstissä.)

”Kiitos maailmankaikkeus!”

Viime viikonloppuna katsoessani Voice of Finlandia kuulin eräässä puheenvuorossa sanat: ”Kiitos maailmankaikkeus!” Ai että kiitos tosiaan, siitäkös innostuin!

Mikä siinä oli niin erikoista, että se sai taas bloginkirjoitusvereni kuohumaan? No, sehän oli suoraan rukoukseen rinnastettava uskonnollinen akti. Taas toki tarkennan, että en tiedä tämän kyseisen henkilön vakaumusta, enkä siis aio puhua hänestä. Hänhän saattoi sanoa sen vain vitsillä tai ajattelematta. Puhun nyt ihmisistä, jotka sanovat moisen lauseen tosissaan. Voicen kilpialija vain antoi inspiraation.

Joten kaikki te, jotka uskotte, että maailmankaikkeus (käytän jatkossa universumi sanaa, koska se on lyhyempi ja olen superlaiska) on kaiken takana, niin kuten Jonneille tuntemattomalla Karpollakin oli aikoinaan tapana tehdä, minäkin esitän nyt kysymyksen. Totisesti, kysyn vaan, mikä ihme se universumi on? Miksi sitä voi kiittää? Suunnitteleeko se kohtalosi? Onko se kaiken takana?

Mikä voi ottaa vastaan kiitosta? Mille voi olla kiitollinen? Vaikka arjessa sanommekin olevamme kiitollisia monenlaisille asioille, loppujenlopuksi kiitoksella täytyy olla aina jokin persoonallinen kohde. Vain ajatteleva olento, persoona, voi olla kiitollisuutesi kohde. Kiitoksessa on kyse vuorovaikutuksesta. Kiviä ei todellakaan kiinnosta kiitoksesi. Ei vaikka ostaisit niille kukkia ja laulaisit laulun. (Sen sijaan valkotakkisia ihmisiä voi kiinnostaa se, jos teet moista.)

Entä kohtalosi suunnittelu? Voiko kivi suunnitella elämäsi? No valitettavasti sitä ei kiinnosta sekään. Yhtä hyvin voit pyytää elämänohjeita säkilliseltä porkkanoita. Vain aktiivinen mieli, persoona, voi suunnitella jotain. Vain ajatteleva olento voi olla kohtalon lankasi punoja. Kivet ovat kautta historian olleet erittäin huonoja punojia tai minkä tahansa käsityön harrastajia. Etkö usko? Voit testata sen itse. Laita kivi pöydälle ja laita sen eteen helpoin asia, jonka jokainen mieskin osaa tehdä: ostoslistan kirjoittaminen. Siinä yhdistyy niin suunnittelu kuin ulkomaailman kanssa vuorovaikuttaminen (kirjoittaminen). Voit olla varma, että paperi pysyy tyhjänä ja kiven aivokäyrissä ei näy mitään. (Jos taas kumppanisikaan ei pysty toteuttamaan tätä tehtävää, niin suosittelen välitöntä kumppanisi uudelleenarvioimista; hän saattaa olla kivi.)

No kumpaa universumi on? Onko se kuin kivi vai ajatteleva olento? Jos hyväksymme sen, mitä tiede ja arkipäivän havaintommekin sanoo, universumi on aika-avaruudellinen suljettu tila. Se on siis ainetta, aikaa ja energiaa ja mitä lie pimeää ainetta. Pointti kuitenkin on, että se on eloton fysikaalinen asia. Ja sellaisena se ei todellakaan ole kiveä kummempi. Oli kyseessä kivi, vuori, tähti, galaksi tai koko universumi, se on kaikki samaa elotonta rakennuspalikkaa. Koolla ei ole väliä.

Joten valitettavasti universumille on aivan turha kohdistaa kiitosta tai palkata sitä life coachiksi.

Jos taas tarkoitat universumilla jotain korkeinta voimaa – jotain suurta, joka on kaiken takana, jotain joka on aktiivinen ajatteleva mieli – muttet ole vain keksinyt parempaa sanaa, niin rakas ystävä, se sana on olemassa: Jumala. Jumala, joka on luonut kaiken, koko universumin; joka on luonut sinut; jonka kuva sinä olet; joka kuulee kaikki rukouksesi – ne sanattomatkin. Hän, joka rakastaa sinua enemmän kuin tajuatkaan ja Hän kutsuu sinua henkilökohtaisesti yhteyteensä. (Tässä enemmän aiheesta: Onko Jumalan identiteetillä väliä.)

Totisesti, kumpaa on viisaampi kiittää: autoa vai kuljettajaa? Kokkia vai ruokaa? Taideteosta vai maalaria? Opettajaa vai power pointia? Aviopuolisoasi vai sormusta? Vastauksen pitäisi olla täysin selvä, joten rakas ystävä, älä nyt missään nimessä vastaa väärin siinä kaikista tärkeimmässä kysymyksessä. 😉

(Jos vielä kuitenkin tuntuu siltä, että kyllähän se universumi voi olla Jumala, niin seuraavassa tekstissä – linkki tässä – pari tarkempaa argumenttia asiani puolesta.)

”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.”

Oletko joskus sanonut moisen lauseen ääneen? Tai vaikket olisikaan, niin allekirjoittaisitko sen? Jos vilpittömässä sydämessäsi vastasit kyllä, niin tämä teksti, rakas ystävä, on juuri sinua varten. Toki tästä hyötyvät myös ne, jotka ovat keskustellessaan uskonnosta saaneet tuollaisen vastauksen.

Heti alkuun toki pieni tarkennus. Jos huomaatkin olevasi muslimi tai hindu tai muun virallisen uskontokunnan vannoutunut edustaja, niin en tietenkään puhu sinusta. On sanomattakin selvää, että siinä tapauksessa uskot toisin kuin kristillinen kirkko opettaa. Tarkoitukseni onkin tavoittaa nyt ihan supisuomalaisia (etnisyyteen katsomatta), jotka joko kuuluvat tai eivät kuulu kristilliseen kirkkoon, mutta eivät koe kirkon opetusta Jumalasta aivan omakseen, mutta kuitenkin kokevat olevansa hengellisiä. Otsikko voisikin yhtä hyvin olla: ”En ole uskonnollinen vaan hengellinen”.

Joten, jos kuvailemani henkilö katselee sinua peilistä, niin minulla on sinulle vain yksi kysymys: Jos et usko kuten kirkko opettaa, niin kenen opetukseen sitten uskot? Vastaus tähän määrittää kaiken. Väitän, että sen varassa seisoo koko uskontosi/hengellisyytesi.

Jos vastauksesi on ”omaan opetukseen” – ts. haluat uskoa omalla tavallasi – niin valitettavasti joudun sanomaan, että totuutesi seisoo yhtä vankalla perustalla kuin Talvivaaran osakkeet.

Mitä muuta oma opetuksesi, oma uskomuksesi on kuin mielipidettä? ”Musta tuntuu, että Jumala on tällainen.” Sehän on vain fiilistä. Mutta jokainen kyllä tiedämme, että ihmisen fiilis ei ole totuuden mitta. Totisesti, voiko ihminen muokata Jumalasta omanlaisensa? Voiko vajavainen ihminen muokata Totuutta? Sama kuin rakentaisimme kivipatsaan, jota kumartaisimme. Ja kun on kyse rukoustemme kuulemisesta, jokainen tiedämme kiinnostaako niitä kiviä vai ei. Joten olisin hyvin varovainen uskomaan oman mieleni mukaan. Ja entäpä kun fiiliksesi muuttuu? Yhtenä päivänä ajattelet, että Jumala on tällainen ja toisena, että hän onkin tuollainen. Suola ei muutu sokeriksi mielihalujemme mukaan. (Lisää täällä.)

”Mutta eikös kirkonkin oppi ole vain mielipidettä, ihmisten keksintöä!” Touche… muttei aivan kuitenkaan. Tämä on varteenotettava vastaväite, mutta mietitääs hetki. Jos oletamme, että Jumalaa ei ole olemassa, silloin totisesti kirkonkin sanoma on vain mielipidettä, mutta jos oletamme – kuten oletan, että näin teemme – että Jumala on olemassa, niin silloin kirkolla on enemmän auktoriteettiä kuin yksittäisellä ihmisellä. ”Ai koska kyse on enemmistöstä?” Pyh! Pois se, sanon minä. Totisesti ei. Enemmistönkin mielipide on vain sitä itseään, mielipidettä… ”No kuinka sitten?” Kaikki on kiinni siitä, onko Jumala ilmoittanut itsensä ihmisille.

Jos Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille, niin silloin kirkolla on parhaat mahdollisuudet omistaa oikea oppi Jumalasta, koska onhan kirkko Raamatun sanoman jatkumoa: sanoman, jossa Jumala ilmoittaa itsensä. ”No mutta eikö Jumala voi ilmoittaa itseään kaikille yksilötasolla?” Toki voi ja niinhän Hän tekeekin, kun lahjoittaa meille uskon ja on läsnä elämässämme, mutta yksilötasolla ei voi perustella mitään. Siinä on kyse vain yksilön kokemuksesta, joka on helppo sekoittaa mielipiteeseen. Silloin kuka vain voisi perustella mitä vain omien fiilistensä pohjalta. Joten yksilötason ilmoitus ei oikein toimi totuuden mittana.

Jos taas ajattelet, että Jumala ei ole ilmoittanut itseään maailmalle, niin kysyn vain: mistä tiedät sen? Tai paremminkin, mistä silloin tiedät, mihin tai miten uskoa? Sama kuin olisit laivassa ja katsoisit suljettua laatikkoa, (joka on oikeasti tyhjä) ja uskoisit, että siellä on pelastusliivit, mutta totisesti, mistä tiedät sen? Mitenkä käykään, kun laiva uppoaa ja joudut veteen? Taikooko uskosi laatikkoon pelastusliivit?

Joten mikä avuksi? Ainoa keino perustaa tieto ja oppi Jumalasta on se, että Hän on ilmoittanut itsensä meille (lisää aiheesta täällä) ja että voimme perustella sen historiallisesti. Kuinka teemme sen? Ladies and gentlemen, enter Jesus!

Jeesuksen avulla voimme perustella kirkon opin totuudenmukaisuuden (lisää aiheesta täällä). Voimme historiantutkimuksen avulla tutkia Jeesuksen sanoja ja tekoja: kuka hän sanoi olevansa ja miten hän näytti sen. Eikä vain niitä, vaan voimme tutkia ylösnousemusta. Jos Jeesus nousi ylös kuolleista, hän oli totisesti se, joka sanoi olevansa: tie, totuus ja elämä. Jeesuksen ylösnousemus ei ole yhden ihmisen pään sisäistä fiktiota, vaan historiallinen tapahtuma, jolle voimma antaa todella hyvät historialliset perustelut. Ja historiallisena tapahtumana se on yksilötason mielipiteen yläpuolella. Tämän lisäksi se todistaa sen, että Jumala on ilmoittanut itsensä meille (erityisesti Jeesuksessa).

Joten kysymykseni pysyy: kenen opetukseen uskot?

P.S. Rakas ystäväni, kuulen kyllä ajatuksesi: eikö kirkonkin sisällä opeteta Jumalasta eri tavalla? No sinänsä ei. Se, millainen ja kuka Jumala on, on selvää, mutta toki eriäviä tulkintoja on varsinkin etiikan saralla. Mutta tämän tekstin tarkoitus olikin saada sinut, arvoisa lukija, miettimään, että mikä on se perusta, jonka varassa uskosi lepää ja millainen onkaan se Jumala, jota kumarrat (oma kivikasa vai the real deal?) Joten koetelkaamme uskomme perustukset ja etsikäämme lakkaamatta totuutta yksi vauvanaskel kerrallaan! 😉 Niissä askelissa saamme luottaa Luojamme sanoihin:

”Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Älä pelkää, minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.”

”Mun mielestä Jeesus oli (vain) hyvä opettaja.”

”Mitäs mieltä olet Jeesuksesta?”
”No mun mielestä Jeesus oli hyvä opettaja.”
”Ihanko arvostat häntä oikeasti?”
”Kyllä kyllä.”
”Pyritkö noudattamaan hänen oppejaan?”
”Juu kyllä.”
”No entäs se, kun Jeesus sanoo, että hän on tie, totuus ja elämä, että hän on Messias, Jumalan Poika, joka kuoli syntiemme puolesta ja että vain hänen kauttaan pääsee Isän luo?”
”No en tietenkään!”
”Mutta juurihan sanoit, että kunnioitat häntä opettajana. Nuo ovat Jeesuksen tärkeimpiä opetuksia ja ydinsanomaa. Etkö pidäkään häntä hyvänä opettajana?”
”Pidän, mutta en usko noita oppeja.”
”Eli hän olikin huono opettaja?”
”En sanonut niin.”
”No mikä muu hän voi olla kuin huono opettaja, jos hänen oppinsa ovat huonoja?”
”Hänellä oli hyviä oppeja, mutta nuo eivät ole totta.”
”Eli hän valehteli? Eikö se, jos mikä, tee hänestä huonon opettajan?”
”…”
”Eli ymmärsinkö siis oikein: pidät hyvänä opettajana henkilöä, joka valehteli oppilailleen? Oletko hullu?”
”Miten niin?”
”No kuka muu seuraa valehtelijaa kuin hullu?”
”…”
”Ajatteles nyt; kuinka hyvä opettaja Jeesus voi olla, jos hän kertoi ihmisille, että hän on tie, totuus ja elämä, että hän on tie taivaaseen eli pelastukseen ja valehtelikin siitä kaikesta! Sellainenhan on hirvein opettaja kaikista. Sillein niitä vaarallisia kultteja perustetaan ja lopulta kaikki osallistuu joukkoitsemurhaan.”
”Hmm… en ollut miettinyt asiaa noin.”
”Totisesti, jos sanot, että Jeesus oli hyvä opettaja, niin kysymys kuuluu, mikset usko häntä? Jos taas et usko häntä, niin miksi sanot häntä hyväksi opettajaksi? Jeesuksen kohdalla ei voi tosiaan sanoa, että hän oli vain hyvä opettaja, koska Jeesus kieltäytyy itse olemasta vain hyvä opettaja. Hän väittää olevansa paljon enemmän. Jeesuksen pitämistä vain hyvänä opettajana on sama kuin ajattelisi, että hän valehteli suurimmasta osasta opetuksiaan ja jos näin oli, hän ei ollut hyvä opettaja. Ainut tilanne, jossa Jeesusta voi pitää hyvänä opettajana, on hyväksyä hänen kaikki oppinsa, koska totisesti vain hullu, valehtelija tai itse Jumalan Poika väittäisi olevansa sitä, mitä Jeesus väitti olevan, ja kaksi näistä vaihtoehdoista ei totisesti täytä hyvän opettajan kriteerejä.”