Kuka kirjoitti evankeliumit?

Olen jo pitkään seurannut erinäisiä keskusteluja ja väittelyitä kristittyjen ja ateistien välillä. Yhä useammin niissä on haastettu evankeliumeiden historiallinen luotettavuus. Skeptikoiden suusta kuulee usein sanottavan: ”Me emme edes tiedä kuka kirjoitti evankeliumit, joten miten me voimme mitenkään luottaa siihen mitä niissä sanotaan!” Mitä mitä!? Minä kun olen aina luullut, että ne ovat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen käsialaa. Lukeehan se niiden otsikoinnissakin, vai mitä? Olen tietysti kuullut argumentteja puolesta ja vastaan, mutta todellisuudessa aihe on ollut minulle hieman hämärän peitossa. Päätin jonkin aikaa sitten alkaa perehtymään aiheeseen ja eksyin ensimmäisenä Patmos lähetyssäätiön toiminnanjohtajan ja teologian maisterin Pasi Turusen blogille etsimään vastausta:

Evankeliumien tarkkaavainen lukija voi huomata, että niiden kirjoittaja ei missään kohden esittele tekstissä itseään. Tässä mielessä ne kirjoitettiin alun perin nimettöminä, kuten tuon aikakauden kreikkalais-roomalaisessa bios -kirjallisuudessa, elämäkerrallisissa henkilöhistorioissa, oli tapana.”

Voimmeko siis mitenkään tietää, kuka kirjoitti evankeliumit, jos ne eivät missään kohtaa mainitse kirjoittajaansa? Ensi kuulemalta tällainen väite saa kristitynkin tutisemaan kengissään. ”Nyt on pakko kaivaa tämä asia esiin pohjia myöten”, ajattelin ja aloin kahmia tietoa lähteistä mitä löysin. Tämä tutkimusmatka kesti aikansa ja kuljetti minua useille eri poluille. Lopulta jokainen matka saa kuitenkin päätöksensä ja tämä laiva asettui turvallisesti satamaan. Halusin jakaa tämän tutkimusmatkan hedelmät muillekin aiheesta kiinnostuneille ja toivon, että jaksatte lukea loppuun asti, sillä lopussa hedelmät punnitaan. Aihe on laaja ja olen pyrkinyt tiivistämään artikkelin mahdollisimman kompaktiin ja aihepitoiseen muotoon. Käyn ensin läpi evankeliumien oletetut kirjoittajat ja mitä voimme heistä tietää. Sen avulla voimme hieman arvioida, sopisivatko he kunkin evankeliumin kirjoittajan profiiliin.

Matteuksen evankeliumi

Kirkkoisät (kuten Origenes ja Ireneus toiselta vuosisadalta) kertovat, että Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on tullimies ja Jeesuksen opetuslapsi Matteus. Tiedämme Matteuksen olleen Kapernaumista kotoisin oleva juutalainen tullimies: ”Kulkiessaan sieltä eteenpäin Jeesus näki Matteus-nimisen miehen istumassa tulliasemalla. Jeesus sanoi hänelle: ’seuraa minua.’ Niin hän nousi ja seurasi Jeesusta.” (Matt. 9: 9)

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Matteuksesta: ”Sen jälkeen Jeesus lähti sieltä ja näki tulliasemalla istumassa publikaanin, jonka nimi oli Leevi (eli Matteus), ja sanoi hänelle: ”Seuraa minua.” Niin tämä jätti kaikki, nousi ja seurasi häntä. Leevi valmisti Jeesukselle suuret pidot kodissaan; ja siellä oli suuri joukko publikaaneja ja muita aterioimassa heidän kanssaan. Niin fariseukset ja heidän kirjanoppineensa napisivat hänen opetuslapsiansa vastaan ja sanoivat: ”Miksi te syötte ja juotte publikaanien ja syntisten kanssa?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” (Luuk. 5:27-32)

Matteuksen evankeliumista löytyykin eniten viittauksia taloudellisiin yksityiskohtiin, mikä sopii tullimiehen kuvaukseen: ”Ja kun he saapuivat Kapernaumiin, tulivat temppeliveron kantajat Pietarin luo ja sanoivat: ”Eikö teidän opettajanne maksa temppeliveroa?” Hän sanoi: ”Maksaa.” Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: ”Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?” Ja kun hän vastasi: ”Vierailta”, sanoi Jeesus hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi.” (Matt. 17: 24-27)

Matteuksen evankeliumi on myös kaikista evankeliumeista juutalaisin. Matteus lainaa usein Vanhasta Testamentista ja vertaa Jeesusta juutalaisuuden suuriin profeettoihin. Hän myös yrittää osoittaa, miten Jeesus on messiaanisen profetian täyttymys. Tämä evankelista on erityisen keskittynyt kertomaan Jeesuksen opetuksista juutalaisille, toisinkuin Luukas, joka on enemmän huolissaan pakanakansoista. Juutalainen painotus viittaa siihen suuntaan, että Matteuksen kirjoittaja on ollut harras juutalainen.

Nämä seikat sopivat Matteuksen profiiliin. Tullimiehenä hän osaisi lukea ja kirjoittaa, sekä nostaa esiin yllämainittuja asioita muita opetuslapsia paremmin ja niin ollen olisi mahdollinen Matteuksen evankeliumin kirjoittaja. Nämä seikat eivät tietenkään todista, että Matteus oli kirjoittaja, sillä Israelin alueella oli muitakin profiiliin sopivia, mutta nämä huomiot eivät ainakaan ole ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joita meillä on Matteuksesta.

Markuksen evankeliumi

Markus ei ollut Jeesuksen opetuslapsi, mutta mm. Hierapoliin piispa Papias (n. 70-160 jKr.) kertoo Markuksen olleen opetuslapsi Pietarin tulkki. Tähän voidaan löytää vahvistusta evankeliumin sisältä, sillä Markus keskittyy kertomaan evankeliumia Pietarin näkökulmasta:

Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin. Matkalla hän kysyi opetuslapsilta: ”Kuka minä ihmisten mielestä olen?” He vastasivat: ”Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.”

Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Pietari vastasi hänelle: ”Sinä olet Messias.” Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään.

Jeesus puhuu kuolemastaan

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti. Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä. Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Mark. 8:27-33)

Markuksesta on maininta myös Paavalin kirjeissä: Kol. 4: 10-11, Filem. 1: 23-24, 2. Tim. 4: 11, sekä Apostolien teoissa hänet mainitaan nimellä Johannes Markus: Ap.t. 12: 12-14, 25; Ap.t. 15: 36-40. Jos näissä jakeissa on kyse samasta Markuksesta, joka on kirjoittanut evankeliumin, on helppo nähdä kuinka läheinen hän on ollut Pietarin ja Paavalin kanssa.

Kirkkoisä Irenaeus kirjoittaa, että Pietarin ja Paavalin kuoltua Markus kirjoitti oman evankeliuminsa. Tämä tapahtui luultavasti Roomassa 60-luvun loppupuolella. Tämä on tärkeä fakta, sillä myös ensimmäisessä Pietarin kirjeessä viitataan Markuksen olleen yhtäaikaa Roomassa Pietarin kanssa: ”Teille lähettää tervehdyksen Babylonissa oleva seurakunta, valittu niin kuin tekin. Samoin tervehtii teitä poikani Markus.” (1 Piet. 5:13) (Jakeessa Babylon viittaa Roomaan.)

Pietarin painotus evankeliumissa sopii Markuksen profiiliin; olihan hän selvästi läheinen Pietarin kanssa.

Luukkaan evankeliumi

Luukasta on yleisesti pidetty apostoli Paavalin matkakumppanina ja kirjurina. Tämä käy hyvin ilmi Luukkaan toisesta kirjasta, Apostolien teoista, jossa hän matkustaa Paavalin mukana kertoen heidän matkastaan Jerusalemista Roomaan, jossa Paavali myöhemmin mestattiin noin vuonna 64 keisari Neron ollessa vallassa. Myös Paavali itse mainitsee Luukkaan Kolossalaiskirjeen neljännessä luvussa: ”Teitä tervehtii Luukas, rakas lääkäri, samoin Deemas.” (Kol 4: 14) Tässä jakeessa käy hyvin ilmi myös missä ammatissa Luukas toimi. Luukas esiintyy myös Paavalin 2 kirjeessä Timoteukselle: ”Vain Luukas on minun kanssani.” (2. Tim. 4: 11)

Vaikka tietäisimmekin, että Luukas on Apostolien tekojen taustalla, mistä voimme päätellä, että sama Luukas olisi kirjoittanut myös Luukkaan evankeliumin? Tarkastellaan ensin millä sanoilla Luukkaan evankeliumi alkaa: ”Monet ovat ryhtyneet laatimaan kertomusta tapahtumista, jotka ovat toteutuneet keskuudessamme, sen mukaan kuin heille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat olleet silminnäkijöitä ja joista on tullut sanan palvelijoita. Siksi olen minäkin, tutkittuani alusta alkaen kaiken tarkasti, päättänyt kirjoittaa näistä tapahtumista järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilos, jotta saisit tietää, kuinka luotettavia ovat ne asiat, jotka sinulle on opetettu.” (Luuk. 1: 1-4)

Kun vertaamme tätä Apostolien tekojen alkusanoihin, huomaamme selvän jatkumon: ”Edellisen kertomukseni, arvoisa Teofilos, kirjoitin kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, aina siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sen jälkeen kun hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä valitsemilleen apostoleille.” (Apt.t. 1: 1-2)

Apostolien teot ovat siis jatkoa tälle evankeliumille, sillä Luukas on osoittanut molemmat kirjansa samalle korkea-arvoiselle Teofilokselle. Vaikka kummassakaan kirjassa ei mainita kirjoittajan nimeä suoraan, on kuitenkin selvää, että ne ovat saman kirjoittajan käsialaa. Kirjoittajan, joka toimi myös apostoli Paavalin matkakumppanina.

Luukasta on myös pidetty yhtenä aikansa pätevimmistä historioitsijoista hänen historiallisen tarkkuutensa ja yksityiskohtaisen kirjoitustyylinsä ansiosta. Tutkija ja historioitsija Colin J. Hemer päätti lähteä tutkimaan Apostolien tekojen historiallisuutta ja pystyi osoittamaan kirjassaan The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History, että viimeisen 200 vuoden aikana tehdyt arkeologiset löydöt tukevat Apostolien Teoissa kuvailtuja tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja niin tarkasti, että voimme sanoa Paavalin matkojen tapahtuneen 99,9% varmuudella. Hän pystyi osoittamaan 84 historiallista tosiasiaa Apostolien Tekojen viimeisistä 16 luvusta ja nämä faktat on tiivistetty nätisti seuraavalla nettisivulla:

https://truthbomb.blogspot.com/2012/01/84-confirmed-facts-in-last-16-chapters.html

Tällaista tarkkuutta voimme lukea myös hänen evankeliumistaan. Katsokaa, kuinka tarkasti Luukas ankkuroi tapahtumat historiaan: ”Keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuotena – kun Pontius Pilatus oli Juudean maaherrana, Herodes Galilean neljännesruhtinaana, hänen veljensä Filippos Iturean ja Trakonitiksen neljännesruhtinaana ja Lysanias Abilenen neljännesruhtinaana ja kun Hannas ja Kaifas olivat ylipappeina” (Luuk. 3: 1-2). Mitä muuta hän olisi voinut tehdä osoittaakseen perusteellisuutensa? Hän lähestulkoon haastaa meidät tutkimaan työnsä historiallisuutta ikäänkuin sanoen ’fact-check me, I dare you.’

Luukkaan evankeliumin tyyli ja kohdeyleisö (pakanat) sopivat Luukkaan koulutettuun ja pakanataustaiseen profiiliin.

Johanneksen evankeliumi

Myös Johanneksen evankeliumin kohdalla on todettava, että kirjoittaja ei itse mainitse nimeään. Hän kuitenkin kertoo tapahtumista 3. persoonassa silminnäkijänä, kuin hän itse olisi ollut paikalla, aivan kuten sen ajan historiankirjoituksessa ja elämänkerrallisessa henkilöhistoriassa oli tapana (mm. historioitsija Josefus ja Julius Caesar käyttivät samaa metodia). Uuden testamentin eksegetiikan tutkija Richard Bauckham argumentoi kirjassaan Jesus and the Eyewitnesses, että käytti Johannes sitten kirjuria tai oli itse konkreettisesti kirjansa kirjoittaja, oli tämä opetuslapsi itse vastuussa sen sisällöstä. Johanneksen evankeliumissa sanotaan:

”Juuri tämä opetuslapsi todistaa näistä asioista ja on kirjoittanut tämän. Me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi.” (Joh. 21: 24-25)

Bauckham myös argumentoi, että näissä jakeissa käytetty sana ”me” toimii ns. ”kuninkaallisena monikkona”, jolla Johannes viittaa itseensä. Arvovaltaiset henkilöt ja kuninkaalliset voivat joissain tapauksissa puhua itsestään monikossa ja tämä voi olla Johanneksen keino osoittaa oma arvovaltansa silminnäkijänä ja kirjeensä kirjoittajana. Tämä voidaan osoittaa myös jakeista 1. Joh. 1: 1-5 ja 3. Joh. 3: 9-12. Myös Jeesus mahdollisesti käyttää tätä kuninkaallista monikkoa itsestään jakeissa Joh. 3: 10-13.

Nämä asiat selittävät hyvin sen, miksi opetuslapsi Johannesta ei kertaakaan mainita nimeltä koko evankeliumissa, vaikka tämä oli yksi kolmesta lähimmäisestä Jeesuksen opetuslapsesta. Siinä mainitaan kuitenkin ”opetuslapsi, jota Jeesus rakasti” useita kertoja: Joh. 13: 23; Joh. 19: 26-27, 35; Joh. 20: 2-10; Joh. 21: 2, 7, 20–24. Tämä tukee sitä väitettä, että kirjeen kirjoittaja olisi opetuslapsi Johannes, joka kirjoittaa itsestään 3. persoonassa.

Kun näiden asioiden lisäksi otetaan huomioon se fakta, että alkukirkko oli täysin yksimielinen evankeliumin kirjoittajasta, ei epäilykselle jää juuri sijaa. Meillä on myös suora todistajien ketju Johanneksesta kirkkoisä Irenaeukseen (n. 130 – 202 jKr.), joka toimi piispa Polykarpoksen (n. 69 – 155 jKr.) opetuslapsena, joka puolestaan oli evankelista Johanneksen oppilas. Irenaeus kirjoittaa: ”..Johannes, Herran oppilas, se joka nojasi hänen rintaansa vasten, julkaisi evankeliumin oleskellessaan Efesoksessa Aasian maakunnassa.” Irenaeus käy myös läpi muistoja opettajastaan Polykarpoksesta: ”hän kertoi seurustelustaan Johanneksen kanssa ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran, kuinka hän mainitsi heidän lausumansa ja mitä hän heiltä oli kuullut Herrasta, hänen ihmeteoistaan ja hänen opetuksestaan. Elämän sanan silminnäkijöiltä tietonsa saaneena Polykarpus kertoi kaikki yhtäpitävästi raamatun kanssa. Kuuntelin silloin Jumalan minulle antamasta armosta tätä tunnollisesti.” (Irenaeus Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan V 20:4–7)

Kirkkoisien todistus

Painotettakoon, että kirkkoisien parissa ja kristillisessä perimätiedossa ei ole koskaan ollut yhtään epäselvyyttä siitä, keitä evankeliumien kirjoittajat olivat. Olen pyrkinyt kokoamaan tähän lähteitä, joissa puhutaan evankeliumien kirjoittajista:

Hierapoliin piispa Papias (n. 70 – 160 jKr.): ”Tämänkin sanoi presbyteeri Markus, joka oli Pietarin tulkki, kirjoitti tarkkaan mitä hän muisti, hän ei kuitenkaan järjestyksessä kirjoittanut sitä mitä Herra sanoi ja teki. Sillä hän ei ollut kuunnellut Herraa eikä seurannut häntä, vaan myöhemmin hän oli, kuten olen sanonut, seurannut Pietaria. Tämä esitti opetuksiaan tarpeen mukaan, ei tehdäkseen Herran lausuntojen kokoelmaa. Sen tähden ei Markus menetellyt väärin kirjoittaessaan osan niistä, sen mitä hän muisti. Yhtä asiaa hän piti silmällä, ettei jättäisi mitään kuulemistaan mainitsematta sekä ettei niissä esittäisi mitään väärin”. ”Matteus kokosi ja yhdisti Jeesuksen hepreankieliset sanat ja käänsi ne kaikki sitten niin hyvin kuin taisi.” (Papias n. v. 140 Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan III 39:15–16)

Kirkkoisä Irenaeus (n. 130 – 202 jKr.): ”Niinpä Matteus julkaisi heprealaisten keskuudessa kirjallisen evankeliumin heidän omalla kielellään siihen aikaan, kun Pietari ja Paavali julistivat evankeliumia Roomassa (60-luvulla) ja perustivat sinne seurakunnan. Heidän kuoltuaan Markus, Pietarin oppilas ja tulkki, jätti meille kirjoitettuna sen mitä Pietari julisti, ja Luukas, joka seurasi Paavalia, talletti kirjaan sen evankeliumin, jota Paavali julisti. Sen jälkeen myös Johannes, Herran oppilas, se joka nojasi hänen rintaansa vasten, julkaisi evankeliumin oleskellessaan Efesoksessa Aasian maakunnassa.” (Irenaeus Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan V 8:2–4, Irenaeus, Harhaoppeja vastaan III:1:1)

Edellä mainitussa kirjeessä Florinukselle puhuu Ireneus seurustelustansa Polykarpuksen kanssa täten: ”Nuo opit, Florinus, eivät osoita, lausuakseni ajatukseni lievästi, tervettä katsantokantaa. Nuo opit eivät pidä yhtä kirkon oppien kanssa. Ne syöksevät niitä ihmisiä, jotka niitä uskovat, mitä suurimpaan jumalattomuuteen. Noita oppeja eivät edes kirkon ulkopuolella olevat lahkolaiset ole uskaltaneet milloinkaan esittää. Noita oppeja eivät meidän edelliset kirkonopettajamme, jotka seurustelivat apostolien kanssa, ole jättäneet sinulle. Vielä poikana ollessani näin sinut alisessa Aasiassa Polykarpuksen luona. Sinulla oli loistava asema keisarillisessa hovissa ja koetit saavuttaa hänen suosiotaan. Muistan paremmin silloiset tapahtumat kuin mitä hiljakkoin on tapahtunut, sillä se, mitä lapsuudessa opimme, kasvaa sielun kanssa ja tulee yhdeksi sen kanssa. Voin mainita paikankin, missä hän istui ja puheli, mistä hän meni ulos ja meni sisään, (muistan) hänen elintapansa, hänen ulkomuotonsa, hänen kansalle pitämänsä puheet, kuinka hän kertoi seurustelustaan Johanneksen kanssa ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran, kuinka hän mainitsi heidän lausumansa ja mitä hän heiltä oli kuullut Herrasta, hänen ihmeteoistaan ja hänen opetuksestaan. Elämän sanan silminnäkijöiltä tietonsa saaneena Polykarpus kertoi kaikki yhtäpitävästi raamatun kanssa. Kuuntelin silloin Jumalan minulle antamasta armosta tätä tunnollisesti. Merkitsin sen, en paperille vaan sydämeeni. Ja aina kertaan sitä Jumalan armosta aitoperäisessä muodossa.” (Irenaeus Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan V 20:4–7)

Kirkkoisä Origenes (n. 185 – 254 jKr.): ”Kuten perintätiedosta olen oppinut neljästä evankeliumista, jotka ovat ainoat, joita ei ole vastustettu Jumalan kirkossa koko maailmassa, että ensin kirjoitettiin se joka sai nimensä entisestä tullimiehestä, Jeesuksen Kristuksen apostolista, Matteuksesta, joka julkaisi sen niitä varten, jotka juutalaisuudesta olivat tulleet uskoon, ja kirjoitti sen heprean kielellä. Toinen on Markuksen evankeliumi. Hän kirjoitti sen Pietarin opastuksen mukaan, joka sen tähden katolisessa kirjeessään tunnustaa Markuksen pojakseen…. Kolmas on Luukkaan evankeliumi. Hän on kirjoittanut tämän Paavalin hyväksymän evankeliumin pakanakristityille. Viimeiseksi kirjoitettiin Johanneksen evankeliumi.” (Eusebius, Kirkkohistoria, VI, 25:3–6)

Klemens Aleksandrialainen (n. 150 – 215 jKr.): ”Hän sanoo, että ne evankeliumit, joihin sukuluettelot sisältyvät, olivat ensin kirjoitetut. Mitä Markuksen evankeliumiin tulee, oli asian laita seuraava: Kun Pietari oli julkisesti Roomassa saarnannut sanan ja hengen vaikutuksesta oli julistanut evankeliumin, ne monet jotka olivat saapuvilla, olivat kehottaneet Markusta, koska hän sitten pitkän ajan oli seurannut Pietarin mukana ja muisti mitä oli puhuttu, kirjoittamaan puhutun. Hän teki niin ja antoi evankeliumin niille, jotka olivat pyytäneet häntä kirjoittamaan. Kun Pietari oli saanut tiedon siitä, hän ei muistutuksella estänyt tai kehottanut häntä. Kun Johannes näki, että (Jeesuksen) ruumiillinen puoli oli esitetty (edellisissä evankeliumeissa), kirjoitti hän viimeisenä oppilaidensa kehotuksesta Jumalan hengen johdattamana henkisen evankeliumin.” (Klemens Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan VI 14:5–7)

Justinos Marttyyri (n. 100 – 165 jKr.): ”Kerrotaan, että yhdelle oppilaistaan hän antoi nimen Pietari, ja hänen apostoliensa muistelmissa on myös kirjoitettu, että hän antoi vielä kahdelle veljekselle, nimittäin Sebedeuksen pojille, lisänimen Boanerges, ’Ukkosenjyrinän pojat’.” (Dial. 106. 3)

”Auringon päiväksi sanottuna päivänä meillä on kaikkien samassa paikassa, kaupungeissa tai kylissä asuvien yhteinen kokous, jossa luetaan Apostolien muistelmia (evankeliumeja) tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää.” (1. Apol. 67. 3)

Varhaisin Uuden testamentin kirjojen luettelo, joka tunnetaan nimellä Muratorin kaanon (n. 170 jKr.) kertoo näin: ”Kolmas evankeliumikirja, tuo Luukkaan mukaan. Lääkäri Luukas, Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen, kun Paavali oli ollut hänen kanssaan, opetuksen asiantuntijana, kirjoitti sen omalla nimellään, ajattelunsa mukaan. Silti, vaikka hän ei nähnyt Herraa lihassa, niin hän kykeni ottamaan selvää siitä, niin hän aloittaa kertomaan kertomusta Johanneksen syntymästä. Evankeliumeista neljäs, tuo opetuslapsi Johanneksen. Kun hänen opetuslapsiveljensä ja piispat kannustivat häntä, hän sanoi: ”Paastotkaa kanssani tästä päivästä alkaen kolmen päivän ajan, ja mitä kenellekin paljastuu, kertokaamme toisillemme.” Tuona samana yönä paljastettiin Andreaalle, yhdelle apostoleista, että vaikka kaikkien oli tehtävä sitä, Johanneksen tulee kirjoittaa se omalla nimellään.” (2-16)

Muita historiallisia tosiasioita evankeliumeiden tueksi

Useita Uudessa testamentissa esiintyviä paikkoja, henkilöitä ja tapahtumia on pystytty todentamaan arkeologisesti. Uudessa testamentissa 33:sta esiintyvästä henkilöstä on löydetty todistusaineistoa raamatun ulkopuolisista lähteistä (Holden & Geisler 2013, 303-305). Näihin henkilöihin lukeutuu mm. ylipappi Kaifas, jonka perhehauta löydettiin kaakkois-Jerusalemista vuonna 1990. Haudasta löytyi koristeellinen luulaatikko, jonka kylkeen oli raapustettu nimi ”Joosef, Kaifaan poika” aramean kielellä. Sitä ei kuitenkaan voida 100 % varmuudella sanoa onko kyseessä juuri sama Kaifas, joka tuomitsi Jeesuksen, mutta meillä ei ole tiedossa ketään muuta Joosef Kaifasta ensimmäiseltä vuosisadalta, joka voisi sopia historiallisesti tähän löytöön. Laatikon koristeellisuuden perusteella on loogista olettaa, että kyseessä on juuri sama korkea-arvoinen Kaifas. (ibid, 349-350)

Myös Jeesuksen veljen ja Jerusalemin seurakunnan johtajan Jaakobin luulaatikko on hyvin mahdollisesti löydetty. Vuonna 2002 julkisuuteen nostetun luulaatikon kyljessä lukee ”Jaakob, Joosefin poika, Jeesuksen veli” (Ya’akov bar Yosef akhui di Yeshua). Tämän inskription jälkimmäisen osan todenmukaisuudesta on kuitenkin väitelty. Mitään todistusaineistoa sen puolesta ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan, että tekstiosa ”Jeesuksen veli”, olisi väärennös. Holden ja Geisler osoittavat kirjassaan väkevästi, että luulaatikon kyljessä oleva teksti on aito. (ibid, 310-315)

Israelilainen tutkija Tal Ilan julkaisi perusteellisen tutkimuksen vuonna 2002 nimeltään Lexicon of Jewish Names in Late Antiquity: Part 1: Palestine 330 BCE – 200 CE. Tähän tutkimukseen hän on koonnut kaikki dokumentoidut Palestiinalaisten juutalaisten nimet viidensadan vuoden ajalta ja myös evankeliumeiden tapahtumien ajalta. Richard Bauckham omisti kirjansa koko 4 luvun vertaillakseen evankeliumeissa mainittuja miesten ja naisten nimiä tähän Ilanin tutkimukseen. Miesten yleisimmistä nimistä löytyvät mm. Simon ja Joosef, sekä naisista mm. Maria ja Simone. Nimet täsmäävät oletettuun ajanjaksoonsa kuin villasukat talvikelillä. Jos evankeliumit olisi kirjoitettu satoja vuosia myöhemmin, tuskin kukaan olettaisi niiden kirjoittajien saavan näin paljon yksityiskohtia osumaan kohdalleen. Suomessakin yleisimmät nimet muuttuvat joka sukupolvi, enkä pystyisi sanomaan ilman dokumentointia, mitkä nimet olivat suosituimpia edes 50 vuotta sitten. Evankeliumeiden kirjoittajat osuvat kuitenkin naulan kantaan myös tässä asiassa osoittaen sen, että he tosiaankin elivät ja todistivat näkemäänsä oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Historiallisia ja arkeologisia löytöjä voisi luetella sivutolkulla evankeliumeiden tueksi, mutta on ehkä parempi jättää ne toisen artikkelin aiheeksi tulevaisuuteen. Tarkoitukseni on osoittaa, että evankeliumeiden kirjoittavat olivat tapahtumien silminnäkijöitä, tai Markuksen ja Luukkaan tapauksessa silminnäkijöiden kirjureita. He tunsivat sen aikaisen kulttuurin hyvin henkilökohtaisesti ja tiesivät, mistä puhuivat. Tälle on vahvat historialliset perustelut.

Muita huomioita

1900-luvun Uuden testamentin tutkimuksessa muotokriitikot, kuten Rudolf Bultmann argumentoivat, että evankeliumit kulkivat alunperin nimettöminä kansantaruina. Richard Bauckham osoittaa kirjansa luvussa 10, että tämä ei kuitenkaan todistusaineiston valossa pidä paikkaansa. Evankeliumit ovat yksinkertaisesti liian aikaisia ollakseen taruja. Niiden on arveltu tulleen kirjoitetuksi vain noin 30 – 50 vuotta Jeesuksen kuolemasta. Paavalin kirjeet ovat vielä tätäkin aikaisempia. Tällöin silminnäkijät olisivat olleet vielä elossa todistamassa tapahtumista. Bauckham tiivistää kolme pääsyytä miksi muotokriitikot ovat väärässä:

1. Luukkaan, Johanneksen ja Matteuksen evankeliumeiden sisäinen todistusaineisto osoittaa, ettei niiden ollut tarkoitus olla nimettömiä. Sen ajan muodolliseen tyyliin ne ovat elämänkerrallisia henkilöhistorioita, joissa kirjoittaja jätetään tekstissä itsessään nimettömäksi, mutta mm. otsikoinnissa kirjoittaja tulee selväksi. Voimme verrata tätä mm. Lukianoksen elämänkerralliseen kertomukseen antiikin kreikkalaisesta filosofista Demonaksista. On myös muistettava, että Luukas osoittaa teoksensa suoraan korkea-arvoiselle Teofilokselle. Luukkaan alkusanat antavat selvästi olettaa, että Teofilos tunsi Luukkaan ja tiesi jo entuudestaan kristinuskosta jotain. Olisi täysin absurdia ajatella, että Luukkaan teos olisi lähtenyt liikkeelle ilman mitään tietoa sen kirjoittajasta.

Johannes kirjoittaa itsestään opetuslapsena ”jota Jeesus rakasti”. Johanneksen ystävät ja yhteisö kyllä tiesivät, kenestä hän puhui ja sitä kautta muutkin.

Matteuksen evankeliumista tulee selväksi, että hän on tullimies, jota Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa kutsutaan Leeviksi.

2. Vaikka evankeliumien ensimmäisissä versioissa ei olisi ollutkaan otsikkoa, niin ainakin jo toiselta vuosisadalta lähtien niiden kopiot ovat kantaneet otsikkoa ”Evankeliumi (nimi tähän) mukaan” (euangelion kata…). Tällainen muoto olettaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa evankeliumeita olleen useampia kuin yksi. Miksi muuten eritellä evankeliumeita nimien perusteella, kun niitä alettiin kopioimaan? On myös tärkeä huomata, että ne eivät koskaan historiassa ole kulkeneet millään muilla, kuin niille alunperin annetuilla nimillä! Meillä ei ole mitään todistusaineistoa, että evankeliumit olisivat koskaan kulkeneet muilla nimillä tai nimettöminä. Kaikkein vanhimmissa kokonaisissa kreikankielisissä manuskripteissa, mitä meille on säilynyt, nämä nimet ovat jo selvästi osoitettu kirjoittajilleen. Myös professori Brant Pitre painottaa tätä faktaa kirjassaan the Case for Jesus. Hän argumentoi kirjansa toisessa luvussa, etteivät evankeliumit ole koskaan kulkeneet nimettöminä, edes muille kielille käännettynä.

Olisi myös järjetöntä kuvitella, että evankeliumeja olisi kopioitu ja kuljetettu ensin nimettöminä ympäri Rooman valtakuntaa sadan vuoden ajan ja toisistaan riippumatta niille sattumalta olisi keksitty täysin samat nimet. Kaikki neljä evankeliumia, joiden kopioita on löydetty ympäri Rooman valtakuntaa, ovat aina kulkeneet niiden omilla nimillään. Tämä on tärkeä pointti ja sitä on syytä painottaa.

3. Välittömästi kun evankeliumit alkoivat kiertää alkukirkoissa, kirjoittajien nimet olivat jo liitetty niihin, vaikka ne eivät mainitse itseään itse tekstissä. (Bauckham 2006, 303-305)

Jos evankeliumit olisivat kulkeneet nimettöminä niin mille se olisi näyttänyt alkukirkon keskustelussa? Meidän ei tarvitse arvuutella, sillä Uudessa testamentissa Heprealaiskirje on nimetön, eikä kellään ole varmuutta sen kirjoittajasta. Kandidaatteja on ollut useita, kuten esimerkiksi Paavali, minkä vuoksi kirje on sijoitettu Paavalin kirjeiden perään, mutta mitään konkreettista ei ole pystytty osoittamaan. Tiedämme ainoastaan, että kyseessä on kauniisti kreikkaa kirjoittava, Vanhaa testamenttia hyvin tunteva henkilö (Hepr. 2: 3-4). Kirjoittajaksi on ehdotettu mm. Paavalin lähipiiriin kuuluvia Barnabasta tai Apollosta. Muitakin on ehdotettu, mutta koska varmuutta ei ole, niin kirkkoisä Origeneskin toteaa 200-luvulla: ”Yksin Jumala tietää asian.” (Eusebius, Kirkkohistoria, VI, 25:14)

Huomaamme miten avoimesti Heprealaiskirjeen kirjoittajaan on suhtauduttu. Sitä ei ole väkisin yritetty puskea mihinkään muottiin, vaikka useita vaihtoehtoja on esitetty. Miksi siis olettaisimme evankeliumeiden kulkeneen nimettöminä, jos koko alkukirkko on ollut täysin yksimielinen niiden kirjoittajista? Jos alkukristityt olisivat väkisin keksineet evankeliumeille nimet, niin herää toinen erittäin tärkeä kysymys. Miksi ihmeessä he käyttivät Luukasta ja Markusta, jotka parhaimmillaankin olivat vain toisen sukupolven kristittyjä, eivätkä silminnäkijöitä? Eikö olisi ollut järkevämpi lisätä uskottavuutta nimeämällä joku evankeliumeista Pietarin, tärkeimmän opetuslapsen nimen alle? Todellakin. Kaikki nämä asiat huomioon ottaen on mielestäni järjetöntä väittää evankeliumien kulkeneen alunperin nimettöminä kansantaruina.

Lopuksi

Näistä aiheista käyty keskustelu on tietenkin paljon laajempaa, kuin mitä olen tähän artikkeliini kirjoittanut. Tarkoitukseni on ollut esittää asiaan liittyvä historiallinen todistusaineisto mahdollisimman tiiviisti, ettei tekstini venyisi mahdottoman pitkäksi. Jos haluaa perehtyä asiaan ja kriitikoiden argumentteihin syvemmin, suosittelen lukemaan Bauckhamin kirjan Jesus and the Eyewitnesses, jossa hän käy läpi mm. muotokriitikoiden argumentteja ja vastaa niihin perusteellisesti. Myös Craig S. Keener käyttää ison osan järkälemäisestä kirjastaan the Historical Jesus of the Gospels vastatakseen näihin kysymyksiin.

Aion vielä tiivistää tässä artikkelissa käydyt asiat selkeäksi listaksi, johon on lukijankin helppo palata myöhemmin. Tässä ovat syyt miksi voimme luottaa evankeliumeiden kirjoittajien olleen Matteus, Markus, Luukas ja Johannes:

– Evankeliumit itse toimivat argumenttina niiden kirjoittajista, sillä niiden sisäinen todistusaineisto viittaa vahvasti heihin. Ne ovat kirjoitettu kuin aikansa elämänkerralliset henkilöhistoriat. Matteus oli tullimies, Markus toimi Pietarin kirjurina, Luukas oli ykkösluokkainen historioitsija ja Paavalin matkakumppani, Johannes oli opetuslapsi ”jota Jeesus rakasti”.

– Meillä on säilynyt täysin yksimielinen traditio kirkkohistoriassa, jonka Eusebius on koonnut: Papias, Irenaeus, Origenes ja Klemens Aleksandrialainen kaikki todistavat evankeliumeiden kirjoittajista. Myös Justinos Marttyyri puhuu ”apostolien muistelmista” ja Muratorin kaanonista löytyy viittaukset Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeihin.

– Historiallinen ja arkeologinen tutkimus on osoittanut, että evankeliumeiden kirjoittajat elivät oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. He tiesivät asioita, joita ainoastaan siellä elänyt henkilö olisi voinut tietää. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes sopivat tähän kuvaukseen. Matteus ja Johannes olivat silminnäkijöitä, kun taas Luukas ja Markus toimivat silminnäkijöiden Paavalin ja Pietarin kirjureina.

– Ei ole mitään todistusaineistoa siitä, että evankeliumit olisivat koskaan kulkeneet nimettöminä tai millään muilla nimillä. Heti niiden alkukirkossa leviämisestä lähtien, ne ovat kulkeneet täysin yksimielisesti niille liitetyillä nimillään ympäri Rooman valtakuntaa.

– Meillä on esimerkki nimettömästä kirjeestä Uudessa testamentissa, Heprealaiskirje. Sen nimettömyyden ympärillä käyty keskustelu on hyvin avointa, eikä sen tilanne ole verrattavissa evankeliumeihin.

– Jos nimet olisi keksitty alkukirkon toimesta, miksi ihmeessä he käyttivät Luukasta ja Markusta, jotka olivat vain silminnäkijöiden kirjureita? Miksi he eivät käyttäneet Pietarin tai jopa Jeesuksen nimeä lisätäkseen evankeliumeiden arvovaltaa?

Pasi Turunen oli siis täysin oikeassa. Evankeliumeiden kirjoittajat eivät itse tekstissä mainitse itseään, mutta kuten hän bloginsa lopussa toteaa: ”Tiedot kirjoittajista perustuvat siis erittäin vahvaan ja yksimieliseen perimätietoon evankeliumien laatijoista. Niin pitkälle, kuin voimme tietää ei kanonisten evankeliumien kirjoittajiksi varhaisesta lähtien koskaan ole esitetty ketään muita kuin Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. He olivat joko itse Jeesuksen opetuslapsia ja kuvaamiensa tapahtumien silminnäkijöitä, tai sitten läheisesti tekemisissä silminnäkijöinä toimineiden opetuslasten kanssa.”

Edes näiden asioiden valossa emme kuitenkaan voi puhua evankeliumeiden kirjoittajista 100 % varmuudella. Historian tutkimuksessa liikutaan aina todennäköisyyksien alueella, eikä mitään voida matemaattisella varmuudella todistaa. Olisi kuitenkin täysin järjen vastaista omaksua hyper skeptinen asenne, jonka perusteella emme voisi tietää mitään evankeliumeista. Skeptikoiden on pystyttävä esittämään muutakin, kuin vain ennakkoasenteensa ja mielipiteensä osoittaakseen näiden neljän evankeliumin nimettömyys. On muistettava, että spekulaatio ilman todistusaineistoa, ei ole argumentti. Todistusaineiston valossa kristityt voivat suurella varmuudella luottaa siihen, että heille säilyneet evankeliumit ovat silminnäkijöiden ja opetuslasten, tai heidän kirjureidensa käsialaa.

Lähteet:

Bauckham, Richard 2006. Jesus and the Eyewitnesses, Wm. B. Eerdmans. Cambridge, U. K.

Keener, Craig 2009. The Historical Jesus of the Gospels, Wm. B. Eerdmans. Cambridge, U. K.

Pitre, Brant 2016. The Case for Jesus, Random House Audio

Holden, Joseph & Geisler, Norman 2013. The Popular Handbook of Archaeology and the Bible, Harvest House Publishers. Eugene, Oregon

Hemer, Colin 1990. The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History, Eisenbrauns. Indiana

Eusebius: Eusebiuksen kirkkohistoria. Kreikan kielestä kääntänyt sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Ivar A. Heikel. 2. painos (1. painos 1937). Helsinki: Otava, 1997

Justinos Marttyyri. Apologiat ja Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentanut Matti Myllykoski. Gaudeamus 2008.

http://uskonpuolesta.blogspot.com/2010/07/evankeliumien-laatijat-keita-he-olivat.html

https://truthbomb.blogspot.com/2012/01/84-confirmed-facts-in-last-16-chapters.html

Da Vinci -koodi(virhe)

Ovatko Da Vinci -koodin väitteet Jeesuksesta totta? Ei. Kiitos ja hyvää yötä. Voit jatkaa tiktokin tai instan selailua.

”No mutta eihän ne ois julkassu sitä, jos se ei ois totta!”

Hyvänen aika sentään…

Valitettavasti tuo sitaatti on täyttä totta. Joku oikeasti sanoi noin. Mutta kukapa meistä ei olisi elämänsä aikana uskonut hölmöjä väitteitä saati jättänyt niitä sanomatta ääneen. Tässä on kuitenkin apua ainakin yhteen harhaluuloon: siihen, että Da Vinci -koodi olisi historiallisesti luotettava teos.

Da Vinci koodi on puhdasta fiktiota, mutta toki hyvää sellaista. Jos tykkäät mysteereistä ja murhista niin siinä on kirja sinulle. Sen kuin nauttimaan! Monet ovatkin ahmineet sen kertaistumalta. Ai jopa minäkin? No en hyvänen aika. Siitä on leffa. Eikä mikä tahansa leffa, vaan leffa, jossa on Tom Hanks. Olihan se siis lähes pakko katsoa. Ja hyvä ja jännittävä leffahan se onkin. Kuitenkin kaiken kutkuttavan jännityksen alta en voi olla aina närkästymättä suuresti, kun katson sitä (tuleehan se TV:stä sata kertaa vuodessa). Da Vinci -koodin suurin ongelma on nimittäin juuri se, missä se onnistuu täydellisesti: fiktion ja totuuden sekoittaminen.

Da Vinci -koodi ottaa historiallisia tosiasioita tarinaansa, mutta lisää niihin oman täysin fiktiivisen aineksensa. Tällaisessa menetelmässä ei itsessään ole mitään vikaa. Näinhän hyvä kaunokirjallisuus toimii! No miksi sitten puin nyrkkiäni ja kiristelen hampaitani Da Vinci -koodille? Koska se väittää, että sen sisältämät historialliset väitteet ovat totta. Siksi siinä on vaaransa.

Kun totuuden raja hämärtyy, lukija/katsoja menee aivan sekaisin. Yhtäkkiä fiktio alkaakin kuulostaa totuudelta. ”Ai mitä? Konstantinus kokosi Uuden testamentin! Hänkö keksi Jeesuksen jumaluuden? Jeesuksella oli vaimo?!!!!” 😱🤯 jne. jne… Jos lukijalla on valmiiksi vähääkään ennakkoasenteita kirkkoa/kristinuskoa kohtaan, niin silloin tällaisia väitteitä ei edes vahingossakaan kyseenalaista ja sitten sitä ollaan jo syvällä valheen syövereissä ja sieltä on vaikea uida totuuden turvalliselle kamaralle. Siksi esittelenkin seuraavaksi Da Vinci -koodin radikaaleimmat väitteet Jeesuksesta ja kristinuskosta ja perustelen, miksi ne eivät todellakaan ole totta vaan puhdasta fiktiota.

Konstantinus kokosi Uuden testamentin yli 80:stä evankeliumista.

Da Vinci -koodi väittää, että keisari Konstantinus olisi koonnut Uuden testamentin lukuisista evankeliumeista. Hän olisi valinnut vain ne, joissa Jeesus kuvattiin jumalaisena ja polttanut ne, joissa hänet kuvattiin normaalina kuolevaisena miehenä. Hahmo, jonka suusta kuulemme nämä väitteet, on historiantutkija Leigh Teabing, mikä toki lisää väitteiden luotettavuutta; onhan hän historiantutkija.

Suurin ongelma tässä on se, että ei ole olemassa yhtään historiallista lähdettä, joka tukisi näitä väiteitä. Dan Brown on vetäissyt väitteet kokoamisesta ja polttamisesta puhtaasti hatusta. Keisari Konstantinuksella ei ollut mitään tekemistä UT:n kaanonin (kirjakokoelman) muodostumisen kanssa. Oikeastaan UT:n kaanon virallistettiin vasta Konstantinuksen kuoleman jälkeen neljännen vuosisadan lopulla.

Tämä ei toki tarkoita, että UT:n kaanonin jokaisen kirjan kohdalla olisi äänestetty lukuisista vaihtoehdoista. Ei ei. UT:n kaanon alkoi muodostua jo ensimmäisellä vuosisadalla kun alkukristityt antoivat Paavalin kirjeille ja neljälle evankeliumille saman arvovallan kuin Vanhalle testamentille. Jo toisella vuosisadalla tuntemamme neljä evankeliumia (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) olivat ne ainoat neljä evankeliumia, joita kristityt käyttivät ja jotka nauttivat apostolista arvovaltaa. Tämän pystymme havaitsemaan lukuisista kirkkoisien teksteistä.

Neljän evankeliumin suhteen ei tarvinnut käydä mitään kiistaa tai äänestystä, koska ne olivat jo alusta lähtien olleet ne ainoat, jotka hyväksyttiin. Dan Brownin väittämät 80 muuta evankeliumia eivät ikinä olleet edes ehdolla. Emmekä edes tiedä kuinka monta eri evankeliumia (siis kirjoitusta Jeesuksen elämästä) oli olemassa. Tutkijat ovat tällä hetkellä tietoisia vain 20-40 eri teoksesta.

Dan Brown argumentoi siis hiljaisuudesta. Yksikään historian lähde ei puolla hänen kantaansa. En toki voi sanoa, että olisin professionaalinen historiantutkija, mutta jotenkin minulla vain on sellainen tunne, että jos aikoo väittää todeksi jotain historian tapahtumaa, niin sille täytyisi olla edes jonkinlaisia konkreettisia todisteita.

Muut evankeliumit kuvasivat Jeesuksen pelkästään ihmisenä.

Dan Brownin mukaan Konstantinus olisi valinnut tuntemamme evankeliumit, koska ne kuvaavat Jeesuksen jumalallisena. Toiset evankeliumit (ts. apokryfiset evankeliumit) olisivat kuvanneet Jeesuksen pelkkänä ihmisenä. Tämä ei tietenkään käynyt Konstantinukselle, koska hän halusi tehdä Jeesuksesta Jumalan. Näin kansaa saataisiin hallittua paremmin. Of course.

Tämän väitteen kohdalla Dan Brownin historiallinen tietämättömyys tulee todella esille. Hän ei selvästikään ole lukenut ensimmäistäkään apokryfistä evankeliumia. Jos hän olisi, hän olisi tajunnut, etteivät ne missän tapauksessa kuvaa Jeesusta inhimillisempänä, päinvastoin. Suurin osa apokryfisista evankeliumeista on gnostilaisia teoksia. Gnostilaisuuden mukaan maailman oli luonut paha jumala ja siksi ruumiillisuus oli paheksuttavaa. Sielu oli ruumiin vanki ja sielun tehtävä oli paeta tästä pahasta maailmasta. Jeesus sen sijaan oli kaikkein ylimmän Jumalan luota tullut pelastaja, joka tarjosi salaisen tiedon avulla pääsyn pois tästä pahasta maailmasta.

Jeesus kuvataan siis hyvinkin korkeaksi olennoksi apokryfisissä evankeliumeissa. Ironisinta tässä onkin se, että UT:iin sisältyvät evankeliumit ovatkin ne, jotka kuvaavat Jeesuksen inhimillisimpänä: Jeesus kokee nälkää ja janoa. Häntä väsyttää. Hän nukkuu. Hän syntyy kohdusta. Hän itkee. Hän hikoilee ja vuotaa verta ja hyvänen aika hän kuolee!! Gnostilaiset tekstit eivät painota Jeesuksen ruumiillisia eli inhimillisiä puolia saati että hänen annettaisiin kuolla. Golgatalla Jeesuksen sielu kuvataankin nauravan ristin yläpuolella, kun pelkkä maallinen vankila tuhoutuu ristillä.

Dan Brownin väite apokryfisistä evankeliumeista ei siis kestä päivänvaloa. Lue vaikka itse. Googlesta löytyy aika kivasti.

Pieni huomautus UT:n evankeliumeista. Vaikka niissä kuvataankin Jeesus tosi ihmisenä, se ei tietenkään poista sitä faktaa, että niissä kuvataan Jeesus myös tosi Jumalana. Tämä on tärkeä muistaa, kun siirrymme seuraavaan väitteeseen.

Konstantinus keksi Jeesuksen jumaluuden.

Kutsuiko Konstantinus Nikean kirkolliskokouksen koolle sen takia, että siellä voitaisiin äänestää Jeesuksen jumaluudesta? Hänkö keksi: ”Hei tehdäänpä Jeesuksesta Jumala!”

Ei, ei ja ei ja ei ei ei. Ei. Sanoinko jo ei? Jeesuksen jumaluus ei ollut epäselvää yhdellekään piispalle Nikean kirkolliskokouksessa. Se ei ollut epäselvää koko kristikunnalle. Jokainen Nikeaan osallistunut uskoi, että Jeesus on jumalainen tavalla tai toisella. Ainut kysymys oli, että millä tavalla hän oli jumalainen.

Lyhyesti sanottuna Nikeassa oli kaksi näkökantaa. Toinen oli se, jonka kirkko tänäkin päivänä tunnustaa ja toinen oli Areioksen näkemys, jota kannatti selvä vähemmistö. Areioksen mielestä Jeesus oli luotu olento, mutta ei mikä tahansa luotu, vaan ensimmäinen luomus. Jeesus oli siis Isä Jumalasta seuraava. Jeesus oli myös jumala, mutta pienellä alkukirjaimella. Hän oli hierarkisesti alempi jumala. Isä Jumala ja Jeesus olivat siis eri olemusta. Perinteisen näkemyksen mukaan taas Isä ja Poika (eli Jeesus) olivat samaa olemusta. Jeesus ei siis ollut luotu, vaan hän oli tosi Jumala tosi Jumalasta; valo valosta.

Joten kyse ei ollut siitä, etteikö Jeesus olisi ollut jumalainen. Dan Brown on siis ottanut historiallisen faktan – Nikean kirkolliskokouksen – ja lisännyt siihen oman fiktionsa. Siksi tällaisissa väitteissä voi mennä helposti halpaan. Ensin lukija kuulee tutun sanan – Nikean kirkolliskokous – mutta ei oikein tiedä, mitä siellä tapahtui. Sitten Dan Brown tykittääkin täysillä ja helpostihan se kuulostaa uskottavalta kaiken jännityksen ja mysteerin keskellä. Mutta silti se on vain fiktiota.

Jeesuksen jumaluutta ei siis keksitty, vaan se on nähtävillä selvästi Nikeaa edeltävissä kirkkoisien teksteissä ja arkeologisissa löydöissä ja tietenkin jo parhaimmissa ja varhaisimmissa lähteissä: Paavalin kirjeissä ja evankeliumeissa. Paavalin kirjeet kirjoitettiin jo 50-luvulla ja niissä Paavali tunnustaa Jeesuksen jumaluuden. Myös evankeliumit kuvaavat juutalaiseen tapaan Jeesukselle kaikki ne ominaisuudet, jotka vain JAHVElla on.

”No mutta hehän saattoivat kirjoittaa nuo kirjat uusiksi siellä kokouksessa!”

Ai oikeesti? Kaikki kirjat? Kaikki lukuisat ja lukuisat kopiot, jotka olivat levinneet ympäri Rooman valtakuntaa jo kolmen vuosisadan ajan? Kysynpä vain, kuinka helposti saat muutettua päivän Hesarin sen jälkeen kun se on lähtenyt jakoon ja livahtanut postiluukuista sisään?

Tämän lisäksi meillä on käsikirjoituksia UT:n kirjoista, jotka ovat vanhempia kuin Nikean kirkolliskokous. Jos kerta Jeesuksen jumaluus keksittiin vasta 325jKr. Nikean kirkolliskokouksessa, niin kysyn yhä vaan, kuinka ihmeessä meillä on esim. toiselta ja kolmannelta vuosisadalta säilyneitä käsikirjoituksia UT:n teksteistä, joissa tunnustetaan Jeesuksen jumaluus (Esim. manuskripti P66, jossa on Johanneksen evankeliumin alku. 1:1-3)?

Jeesus oli naimisissa Magdalan Marian kanssa.

Da Vinci -koodin teesin mukaan Jeesuksen avioliitto olisi ollut uhka kirkolle, koska se olisi tehnyt Jeesuksesta inhimillisen. Sen takia tästä tiedosta piti päästä eroon. Mutta mietitääs hetki. Mietitääs ihan kunnolla ja rauhassa ennen kuin edes tutkitaan, mitä lähteet oikeasti sanovat.

Miksi avioliitto olisi ollut uhka? Miksi juuri se olisi tehnyt Jeesuksesta liian inhimillisen? Miksi vaimo olisi ollut liikaa? Kuten sanoin, UT:n evankeliumit kuvaavat Jeesuksen hyvin inhimilliseksi. Nälän, janon ym, lisäksi hänellä kerrotaan olleen neljä veljeä ja siskoja (Matt. 13:55-56)! Miksi vaimo olisi lisännyt hänen inhimillisyyttään? Ai koska hän saattoi saada jälkeläisen? Mutta hänen verensähän jo virtasi hänen veljissään. Eikö Jeesuksen veljenpoika olisi ollut yhtä paha? Samaa sukua, samaa verta! Se, että vaimo olisi ollut liikaa, kuulostaa vain hölmölle ottaen huomioon sen, kuinka inhimillisenä evankeliumit kuvaavat Jeesuksen. Totisesti vaimo ei olisi ollut liikaa.

No mutta mitä lähteet sanovat? Yksinkertaisesti sen, että Jeesuksella ei ollut vaimoa. UT ei mainitse Jeesuksen vaimoa sanallakaan. Jos hänellä olisi ollut vaimo, olisi se varmasti mainittu. Mainittiinhan hänen muut sukulaisensa sekä opetuslasten vaimot ja hänen veljiensä vaimot (1. Kor. 9:5)!

”Mutta entäs Filippuksen evankeliumi?”

Niin tosiaan. Filippuksen evankeliumissa sanotaan, että Maria oli Jeesuksen ”kumppani” ja että ”Jeesus rakasti häntä enemmän kuin opetuslapsia” ja tämän lisäksi Jeesuksella oli ”tapana suudella Mariaa…” Johonkin. Sitä ei tiedetä minne, koska kyseisen manuskriptin teksti on rikkoutunut siitä kohin.

Mutta miten luotettava Filippuksen evankeliumi on? Apokryfisistä evankeliumeista on tosiaan hyvä tietää se, että ne syntyivät toisella vuosisadalla tai myöhemmin. UT:n evankeliumit syntyivät ensimmäisellä ja vain 30-50 vuotta Jeesuksen kuolemasta. UT:n evankeliumit siis syntyivät silminnäkijöiden vielä eläessä ja jopa niiden toimesta joko suoraan tai välikäden kautta. Lisäksi UT:n evankeliumit kuvaavat Jeesuksen juutalaisena messiaana, mikä sopii siihen ajanjaksoon ja miljööseen ja uskonnolliseen jatkumoon ja ilmapiiriin paljon paremmin kuin apokryfisten esittämä gnostilainen Jeesus. Sama kuin vertaisimme sitä, kumpi antaa luotettavamman kuvan Mannerheimista: Mannerheimin tuttavan kirjoittama elämänkerta, jossa puhutaan isosta pahasta Neuvostoliitosta ja kommunismista ja sisukkaasta suomesta ja molotovin coctaileista vai 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen Ruotsissa kirjoitetusta kirjasta, jossa kuvataan, kuinka Mannerheim aseisti kaukopartiosissinsä hiilijalanjäljettömillä laserpyssyillä ja vastusti aktiivisesti ilmastonmuutosta ja piti sateenkaaripinssiä rinnassaan antessaan päiväkäskyjä?

Agnostikko Jeesus-tutkija Bart Ehrman toteaakin yksiselitteisesti, että UT:n evankeliumit ovat luotettavimmat lähteet Jeesuksesta. Tämä on yleisesti hyväksytty tosiasia historiantutkijoiden parissa (niin himouskovien kuin ateistien). Apokryfisten evankeliumien historiallinen painoarvo on sama kuin minun silminnäkijätodistukseni talvisodasta.

Mutta vaikka Filippuksen evankeliumin historiallinen arvo Jeesuksen suhteen on täysin nolla, niin ymmärrän, että pelkästään se seikka ei välttämättä vakuuta. Tutkitaas siis tarkemmin. Mitä se tarkoittaa, että Maria oli Jeesuksen ”kumppani”? Dan Brown kertoo Teabing hahmon suulla, että siihen aikaan aramean kumppani sana tarkoitti puolisoa. Ensinnäkin, ei tarkoittanut. Eikä sillä edes väliä, koska Filippuksen evankeliumi on kirjoitettu koptiksi eikä se koptiksikaan tarkoita puolisoa vaan neutraalia kumppania.

Entäs kun Jeesuksen kerrotaan rakastaneen Mariaa enemmän kuin muita? Filippuksen evankeliumissa opetuslapset oikein kysyvät: ”Miksi sinä rakastat häntä enemmän kuin meitä?” Historioitsija Paul Maier vastaa hyvin: ”Jos kyseessä olisi Jeesuksen vaimo, mitä kyselemistä opetuslapsilla olisi? Eikö se olisi päivän selvää, miksi Jeesus rakasti Mariaa enemmän? Miksi sitä pitäisi erikseen kysyä?” Tämän lisäksi on hyvä huomata, että Filippuksen evankeliumissa Jeesus ei totisesti vastaa ”koska hän on vaimoni”, vaan kertoo heille gnostilaisesta uskosta.

Marian rakastaminen kuvastaakin luultavimmin sitä, että Filippuksen evankeliumin kirjoittaja halusi kyseenalaistaa opetuslasten auktoriteetin. Olihan perinteinen kristinusko rakentunut heidän sanansa varaan. Mustamaalaamalla opetuslapsia evankeliumin kirjoittaja halusi vakuuttaa lukijoitaan, että nyt tässä on se oikea tieto, jonka Jeesus kertoi.

Entäs suudelmat? Oli se sitten mikä tahansa, mille Jeesus suuteli Mariaa, se ei liity eroottiseen suhteeseen. Nimittäin Filippuksen evankeliumissa kerrotaan, että suudelmien kautta tieto (eli gnoosis = tieto pelastukseen) siirtyy opettajalta oppilaalle. Jeesuksen suudelmissa ei ole siis mitään kummempaa kuin se, että hän siirtää salaista tietoaan oppilailleen.

Joten ei. Maria ei ollut Jeesuksen vaimo.

Onkin hyvä lopettaa raamatuntutkija Bart Ehrmanin sitaattiin aiheesta. Kuten sanottu, Ehrman ei ole kristitty vaan agnostikko, joten hän ei todellakaan ole puolustamassa kristinuskoa kristinuskon vuoksi, vaan hän puhuu ainoastaan hyvän ja ammattimaisen historiantutkimuksen puolesta. Ehrman sanoo Da Vinci -koodin väitteistä näin: ”Here are some disputable claims. Maybe disputable isn’t really the right word. These aren’t even disputable claims… They are wrong. There’s not much dispute about them.”

Näinpä. Loppujen lopuksi Da Vinci -koodin väitteet eivät ole edes kiistanalaisia. Ne ovat yksinkertaisesti vääriä, valetta, puhdasta fiktiota. Joten nauti siitä sellaisenaan, vain fiktiona. Amen. 🙂

Sananl. 12:19

Kirjallisuutta/luentoja

Barth Ehrmanin luento (myös kirja: Truth and Fiction in the Da Vinci Code)

Darrel Bockin luento (myös kirja: Breaking the Da Vinci Code.

Darrel Bock – Dethroning Jesus.

Ben Witherington – The Gospel Code

Craig Evans – Jeesus -huijaus paljastuu

Timo Eskola – Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus

Raamatulla päähän ja uskonnon tuputtaminen

Montakohan kertaa olen kuullut lauseen: ”Sitä en hyväksy, että uskontoa tuputetaan.” tai ”Sellaista Raamatulla päähänlyömistä en suvaitse.” Yleensä näitä käytetään negatiivisessa mielessä, mikä on sinänsä hupaisaa omalla kohdallani, koska kaikki kaverini ovat aina sanoneet, että minun kanssa on hyvä jutella, koska en ”sillein tuputa”, vaikka itse olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt tuputtaa kaikin tavoin ja aivan täysillä. 😂 😂 Ehkä ystäväni ovat kaikki patologisia valehtelijoita. Tai sitten minä vain kuulen sen, mitä itse haluan. 🤔

Ymmärrän, että näiden lauseiden sanojat haluavat vain, että lähimmäisenrakkaus toteutuu keskusteluissa, mutta liian monesti niitä käytetään mielestäni väärin ja oikeastaan, mitä niiden sisäiseen logiikkaan tulee, niitä ei pitäisi käyttä lainkaan. Joten vilkaistaan hieman, mitä niiden taustalle kätkeytyykään. (Tähän väliin voinkin antaa triggeröintivaroituksen: salakavalaa tuputtamista ja hellää, jos ei lyömistä, niin ainakin hipomista luvassa. 😉 )

Aloitetaas tuputtamisesta. ”Uskontoa ei saa tuputtaa” toisin sanoen siis: ”Et voi pakottaa omaa uskontoasi toisille!” Ensiksikin se on täysin totta, että uskoa ei voi pakottaa kenellekään. Yksikään ihminen ei voi pakottaa toista uskomaan. Jos tuolla lauseella tarkoitetaan vain tätä tosiasiaa, niin olen täysin samaa mieltä. Kannatan uskonnonvapautta. (Miekkalähetyksessä käy kuin Pietarille: kuulijan korvat leikataan irti. Silloin on vaikeaa tuputtaa edes silkkihanskalla.)

Myös jos tuputtamisella tarkoitetaan sellaista skenaariota, jossa henkilö tulee aivan puskista eteesi ja agressiivisesti kysyy: ”Joko olet ottanut Jeesuksen Herraksesi?!!” (mikä on toki itsessään tärkein kysymys, koska elämän tarkoitus on oppia tuntemaan Jumala 😉 ) niin olen sitä mieltä, että se ei ehkä ole kovin hedelmällistä keskustelua saati evankelioimista. En siis sano, etteikö tuntemattomalle saisi mennä puhumaan, päin vastoin pitääkin ja arvostan suuresti ”katujulistajia”, jotka hoitavat asiansa rakkaudella ja kunnialla. Ja siitä tässä juuri onkin kysymys: että hoidetaan asia hyvin. Se, kuinka toinen ihminen kohdataan, on kaikki kaikessa. Viha silmissä sekä miekka kädessä ja temppeliritarin asu päällä (kuinka siistiltä se näyttäisikään) ei voi julistaa kristinuskoa.

Mutta, jos ihminen tarkoittaakin tuputtamisella sitä, että omasta uskonnosta ei saa puhua kuin se olisi yksi ylimmäinen totuus ja että tuputettava olisi väärässä, niin siinä tapauksessa minun täytyy olla täysin eri mieltä. Nimittäin, mitäs tuo lause ”uskontoa ei saa tuputtaa” on? Sehän on oman maailmankatsomuksen – tässä tapauksessa sen, että ei saa pakottaa omaa uskontoa muille – pakottamista toisille. Sama kuin sanoisi: ”Sinä et saa tuputtaa omaa näkemystäsi minulle, mutta minä saan tuputtaa tämän käsitykseni sinulle!” Tuputetusta tuleekin tuputtaja. Sacrebleu! 😱

Silloinhan siinä on kyse kaksinaismoralismista: kielletään toiselta se, mitä itse tekee. Eikä ristiriita pääty vain siihen. Nimittäin jos väittämän taustalla on oletus, että yhtä ylimmäistä Totuutta ei ole olemassa, vaan jokaisella on oma totuutensa, niin silloin tällainen totuutta ei ole olemassa -ajatus on looginen ristiriita. Koska ollakseen totta totuutta ei ole olemassa -väittämän täytyy itse olla totta ja silloinhan se on yksi ylimmäinen totuus, mutta senhän se väittämä juuri kieltää! Eli ollakseen totta, sen täytyy olla väärässä. Kyseessä on puhdas ja selvä looginen ristiriita ja siten se ei voi pitää paikkaansa. Lyhyesti sanottuna: suhteellinen totuuskäsitys ts. relativismi, ei ole, eikä pysty ikinä olemaan totta. (Tässä perusteellisemmin Totuudesta.)

Joten suosittelen, että jokainen, joka haluaa kieltää tuputtamisen, miettii tarkkaan, mitä mahdollisia filosofisia taustaoletuksia tähän kieltoon sisältyy. Jokaista tämän lauseen kuulijaa taas neuvon ystävällisesti kysymään: ”Mitä tarkoitat tuolla?”

No, entäs kuinka pitäisi tulkita lause: ”Tuo on tuollaista Raamatulla päähän lyömistä!” Ensimmäisenä täytyy sanoa se, ettei vain kukaan ymmärrä minua väärin, että Raamatulla on tietenkin lyöty ihmisiä päähän. Raamattua on käytetty (ja tullaan käyttämään) väärin. Sitä on käytetty niin hengellisesti kuin poliittisesti aivan hirveillä tavoilla, enkä ole puolustelemassa niitä. Jokainen Raamattua väärin käyttänyt joutuu kyllä lopulta sanoistaan ja teoistaan tilille Tuomarin eteen. Jos siis ihminen tarkoittaa Raamatulla päähänlyömisellä Raamatun väärinkäyttöä, olen samaa mieltä, että sitä on tapahtunut ja tapahtuu ja se on väärin.

Entä jos Raamatulla päähän lyömisellä tarkoitetaan sitä, että toinen osapuoli lopettaa keskustelun tykkänään? Kun toinen sanoo: ”Raamatun sana on tämä!” keskustelu ei voi jatkua, ja näin tämä Raamatulla lyöjä ns. pakottaa toisen osapuolen olemaan samaa mieltä eikä anna vaihtoehtoja. Tähän täytyy sanoa, että väärällä tavalla käytettynä tämä on täysin hirveä tapa käyttää Raamattua. Ikinä ei pidä mitään niellä pureksimatta. Aina pitää perustella, tietenkin! Ja jos kyseessä on herkkä aihe toiselle, niin meidän tulee olla sitäkin rakastavampia.

Mutta tosiaan, kun mietimme tätä ”toisen pakottamista”, niin mitä lause: ”Tuo on tommoista Raamatulla päähänlyömistä” oikein pitääkään sisällään? Eikö se ole juuri sitä, mistä se syyttää muita? Eikö tuon lauseen sanoja itse usko, että hän on oikeassa ja toinen väärässä? Eikö hän käytännössä sano: ”Sinä et saa pakottaa toisia uskomaan tavallasi, mutta minä saan pakottaa sinut uskomaan minun tavallani.” Ne, jotka syyttävät toisia lyömästä Raamatulla päähän, lyövät siis itse omalla uskonnollaan/maailmankatsomuksellaan toisia päähän. Joten huomaamme, että koko lause onkin vain pelkkää retoriikkaa ja vieläpä loogisesti ristiriitaista sellaista.

Mutta palataan kahteen ratkaisevaan sanaan, jotka nohevimmat lukijat varmasti huomasivat. Nimittäin: ”väärällä tavalla”. Eli tarkoitanko sitä, että Raamatulla saisi lyödä päähän, kunhan sen tekee oikealla tavalla? Periaatteessa kyllä. Sallikaa minun toki perustella ennen kuin tartutte hiilihankoihin! Koska se on yksi tärkein asia: perustelu. Totta kai perustelut kuuluvat keskusteluun ja myös Raamatun arvovaltaan, koska silloin kohtaamme ihmisen keskustellen, emmekä pomotellen. Aina pitää ottaa sielunhoidollinen näkökulma huomioon. Raamatunopetuksen ja keskusteluiden on tapahduttava rakkaudesta käsin ja toisia kunnioittaen ja erityisesti heitä kuunnellen.

Mutta tärkein pointti on se, että jos on olemassa yksi ylimmäinen Totuus, niin silloin se on vain loogista ja totuudellista, että tietty asia on Raamatun mukaan oikein ja toinen väärin. Siinä ei ole kahta kysymystä. Siksi joidenkin keskusteluiden on ns. ”loputtava johonkin”. Hyvällä tavalla Raamatulla päähänlyöminen siis tarkoittaa vain sitä, että jossain kohdin on se raja, että asia on näin, eikä se voi olla toisin. Esim. kun Jeesus käskee rakastamaan niin lähimmäisiänne kuin vihamiehiänne, niin silloin vihaaminen on väärin. Silloin toisen vihaaminen on Jumalan tahdon vastaista. Siinä ei ole mahdollisuutta, että se olisi jossain tilanteessa oikein. Ja silloin on ihan turha heilutella päähänlyönti-korttia sen puolesta, että saisikin vihata. Ei, vaan asia on täysin selvä.

Eihän matikan tunnilla oppilas saatuaan kokeesta nelosen voi huutaa opettajalle: ”Tuo nyt on tommoista matikankirjalla päähänlyömistä!!” Ei se ole mitään päähänlyömistä, vaan se on totuus. Totta kai ihmisellä on oikeus valittaa ja kiristellä hampaita, mutta ei se muuta totuutta. 1+1=2 eikä se muuksi muutu, vaikka meistä tuntuisi miltä, tai vaikka lataisimme parhaat retoriset heittomme sitä vastaan.

Kun on siis kyse moraalista, oikeasta ja väärästä, relativismi ei voi olla totta. Joko lähimmäisen rakastaminen on oikein tai sitten se on väärin. Se ei voi olla kumpaakin yhtäaikaa tai mikään kultainen keskitie. Totuudessa ei ole kompromissejä. En voi ajatella, että rakastanpa lähimmäistäni joka päivä paitsi tiistaisin on toki lähimmäisen vihaamispäivä.

Joten kun olemme eri mieltä asioista, älkäämme käyttäkö tuota sisäisesti ristiriitaista Raamatulla lyömis -slogania, vaan käyttämäämme sen sijaan Raamatuntuntemustamme(!!) argumentoinnissamme. Ja toki, älkäämme väärällä tavalla ikinä käyttäkö Raamattua asioidemme perusteluissa. Älkäämme siis väärällä tavalla lyökö Raamatulla tai tuputtako uskoa, vaan keskustelkaamme ystävyyden hengessä ja lähimmäisen rakkaudessa totuuden olemassa olosta kuitenkaan tinkimättä. 😉

(Kannattaa käydä tsekkaamassa myös Kiviä kengässä YouTube-kanava!)

Jeesuksen ”huono viikonloppu”

Image by congerdesign from Pixabay

Tänä pääsiäissunnuntaina, kun koronakriisi pyörittelee lähes koko maapalloa, on hyvä aika arvostaa elämän niin pieniä, kuin suuriakin iloja ja pitää huolta lähimmäisistä, sekä rukoilla maailmamme puolesta. Vielä (ja miksei aina) on myös hyvä miettiä, onko pääsiäisessä kyse muustakin, kuin suklaamunista, mämmistä ja palkallisista vapaapäivistä. Pääsiäinen on juhla, joka nostattaa kristittyjen sydämiin suurta nöyryyttä ristin edessä, ja samaan aikaan se sytyttää meissä toivon kipinän, sillä luomakunta on sovitettu sekä kuolema, viimeinen vihollinen, on voitettu. Se, minkä me ihmiset sotkimme, Jumala on siivonnut ja kutsunut meidät kaikki rakkautensa yhteyteen.

Useille uusateisteille tilanne näyttää kuitenkin olevan täysin päinvastainen. Joillekin ajatuskin rististä aiheuttaa totaalisen vastareaktion. Heille risti on täysin järjenvastainen palvonnan symboli, joka suorastaan huokuu barbaarisuutta. Kaulojamme ei koristakaan Jumalan rakkauden symboli, vaan teloitusväline.

Yksi tunnetuimmista uusateisteista tänä päivänä on vuodesta 2005 asti The Atheist Experience TV-ohjelmaa pyörittänyt Matt Dillahunty. Hänen filosofiansa omaavat henkilöt pitävät ristinkuolemaa jopa huvittavana ideana. Olen usein kuullut heidän sanovan: ”Jeesuksella oli vain huono viikonloppu. Jumalahan nosti hänet kuolleista!” Tällä he pyrkivät luomaan pääsiäisen tapahtumista ja Jumalasta karikatyyrin pelkistämällä ristinkuoleman merkityksen vitsiksi, jonka päälle voi nauraa ivallisesti. Kuvaillaanpas siis ristiinnaulitsemisprosessia hieman ja nauretaan kaikki yhdessä.

Kuvittele itsesi läheisen ystäväsi pettämänä tuomioistuimen eteen. Sinulle langetetaan kuolemantuomio, vaikka olet syytön. Koet niin suurta ahdistusta, pelkoa ja stressiä, että se laukaisee sinussa harvinaisen hematidroosi -tilan. Kudoksessa olevat pienet verisuonet hajoavat ja alat hikoilla verta. Kuvittele, että sinut raahataan syyttömänä aukiolle ruoskittavaksi roomalaisella nahkaisella ruoskalla (flagrum), jonka päihin on sidottu lyijypalloja ja luunpalasia. Ruoskan voima on niin valtava, että se kirjaimellisesti repii lihat luista. Sinua ruoskitaan kymmeniä kertoja, kunnes olet veren peittämä ja luusi näkyvät. Tämän jälkeen sinua pilkataan, päällesi syljetään ja päähäsi asetetaan orjantappurakruunu, jonka piikit lävistävät päänahkasi. Tämän jälkeen veriseen selkääsi asetetaan painava ristin poikkipuu, jota joudut kantamaan kilometrin matkan paikalle, jossa sinut ristiinnaulitaan. Ihmiset pilkkaavat sinua ja sylkevät päällesi koko matkan pituudelta. Olet niin poikki ruoskimisesta, ettet jaksa kantaa ristin poikkipuuta, joten sotilaat laittavat sinulle tuntemattoman henkilön kantamaan ristiäsi. Pääkallopaikalla ranteistasi ja jaloistasi hakataan läpi valtavat naulat, joiden varassa tulet roikkumaan ristillä. Naulat lävistävät keskihermon ranteissasi, ja kuten tohtori Alexander Metherell asiaa kuvailee: ”Tiedäthän tunteen, kun lyöt kyynärpääsi ja osut hermoon? Kuvittele, että otat pihdit.. ja alat puristaa sitä hermoa. Kipu on ollut aivan sietämätöntä.” Huudat kivusta, mutta kukaan ei auta. Olet hyljätty ja yksin. Hengittääksesi joudut varaamaan painoa naulojen varaan, jotka ovat lävistäneet hermot ranteissasi ja jaloissasi. Tämä aiheuttaa valtavaa kipua. Tätä jatkuu tunteja, kunnes kylkesi lävistetään keihäällä.

Kuvitellaan nyt, että selviät kuin ihmeen kaupalla tästä kaikesta ja sinulle tullaan sanomaan: ”No hei, sinullahan oli vain huono viikonloppu.” Mitä ajatuksia se herättäisi? Nauraisitko mukana? Vaikka tapahtumista olisi kulunut 2000 vuotta aikaa, uskallan luvata, ettet nauraisi. Kaikki ne kauhut mitä koit, ovat jättäneet sinuun pysyvät jäljet, jotka jatkuvasti muistuttavat sinua tapahtuneista. Jäljet, jotka ovat niin selkeät, että epäilevä Tuomas voi laittaa niihin sormensa.

Vaikka tämä raaka kuvaelma tapahtumista tuntuu ylivoimaiselta, on se vain pieni osa koko totuudesta. Nämä olivat ne fyysiset tuskat, joita Jeesus koki kyseisenä pitkäperjantaina. Ristin todellinen merkitys avautuu, kun ymmärrämme Jeesuksen päälle langenneen Jumalan oikeudenmukaisen tuomion meidän synneistämme. Jeesus  joi Jumalan vihan maljan kokonaisuudessaan vapaaehtoisesti. Sen velan, jota me joutuisimme maksamaan ikuisuuden kadotuksessa, Jeesus maksoi kokonaisuudessaan ristillä. Hän teki itsestään kirotun meidän vuoksemme (5. Moos. 21:23, Gal. 3:13). Jeesus kirjaimellisesti kantoi koko maailman harteillaan. Me emme tule ikinä ymmärtämään sitä kärsimystä, jonka Jeesus koki, kun hän teki itsestään tahraisen rätin, jotta me voisimme puhdistua, saada anteeksi, hänen kauttaan. Aivan kuten Timothy Brindlen kappaleen ”The Humility of Christ” alussa sanotaan:

”How can one man in a matter of hours drain the cup of God’s wrath that would have taken an eternity to pour out on me? How can that be!?” (Otettu pastori John Piperin saarnasta vuodelta 2005).

Jos me ymmärtäisimme edes murto-osan omasta osuudestamme Jeesuksen kärsimyksistä, kumartaisimme itkien ristin juureen suutelemaan maata hänen lävistettyjen jalkojensa alla ja toteaisimme Tuomaan sanoin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

”So forever will I tell! In three hours Jesus suffered more than any sinner ever will in hell!” Timothy Brindle – The Humility of Christ.

Jos tällaiset asiat saavat sinut hymyilemään ivallisesti, on aika katsoa peiliin ja kysyä, miksi? Matt Dillahuntyn kaltaisilla ateisteilla ei näytä olevan hajuakaan siitä, mistä he puhuvat. Jos he tietäisivät, he eivät nauraisi. Surullisinta on, että hän väittää olleensa kristitty kymmeniä vuosia ennen kääntymystään ateistiksi. Miten entisellä kristityllä voi olla niin heikko käsitys ristin merkityksestä? Vain Luoja tietää. Toki toivon sydämeni pohjasta, että hän vielä jonakin päivänä ymmärtää sen.

Viimeisiksi sanoikseen Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: ”Se on täytetty.” (Joh. 19:30). Vanha liitto sai päätöksensä ja uusi liitto sai alkunsa Hänen veressään. Temppelin väliverho repesi kahtia (Matt. 27:51) kuvastaen sitä, että enää ei ainoastaan ylipappi ole oikeutettu kaikkein pyhimpään kerran vuodessa sovittamaan Israelin syntejä, vaan meidät kaikki on kutsuttu Jumalan äärelle joka hetki, tässä ja nyt. Syntivelkamme on maksettu. Kuolema on voitettu. Jeesus on noussut kuolleista!

Panteismi ja korona

Vielä viimeinen pohdinta panteismista (osa 1 tässä ja osa 2 tässä) ja sen mielettömyydestä. Jos universumi olisi Jumala eli panteismi olisi totta, niin mitä meidän tulisi ajatella koronasta ynnä muista vastaavista ihanista asioista, jotka elämäämme niin paljon rikastuttavat?

Jos kaikki maailmassa olisi osa Jumalaa, sehän tarkoittaisi, että myös korona olisi osa jumaluutta. Voisiko sitä silloin pitää pahana tai huonona asiana?

Tuskin kukaan on välttynyt sen seurauksista (olet vähintään nähnyt jo tuhannet ja tuhannet vessapaperimeemit). Pahimmillaan ihmiset menettävät elantonsa tai henkensä. Se on totisesti hirveä vitsaus ihmisille. Mutta hetkonen! Kuinka saatat ajatella noin?! Jos panteismi on totta, myös korona on osa jumaluutta sinun kanssasi. Sinulla ei ole oikeutta puhua tai ajatella siitä pahaa. Toki sinun näkökulmasta se voi näyttää pahalta, mutta näkisitpä tilanteen vain koronan näkökulmasta, niin näkisit sen kauneuden. Sama tulee toki sanoa syövästä, sydäntaudeista, allergioista, ym.

Kuten C.S. Lewis sanoi: ”Me sanomme syöpää pahaksi, koska se tappaa ihmisen, mutta yhtä hyvin voisimme sanoa lääkäriä pahaksi, koska hän tappaa syövän.”

Totisesti, panteismissa kaikki maailman tuottama kärsimys on osa kauneutta, osa jumaluutta. Ja sen takia raja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä häviää tyystin. Mikä oikeus yhdellä osalla jumaluutta olisi julistaa toinen osa pahaksi? Voiko jumala olla sisäisesti ristiriitainen, jakaantunut moraalissaan? Totisesti ei. Joten panteismissa jää vaihtoehdoksi ainoastaan se, että hyvää ja pahaa ei ole. Kaikki on vain samaa ja yhtä arvokasta tai arvotonta. Jumaluus, universumi, kaikkeus, on hyvän ja pahan yläpuolella. Hyvä ja paha menettävät merkityksensä.

Jos silti yhä väität, että kyllä panteismissa voi puhua hyvästä ja pahasta, niin silloinhan se tarkoittaa sitä, että paha on osa jumaluutta. Mutta Jumala ei voi olla paha. Jumalan määritelmään kuuluu se, että Hän on täydellisen hyvä ja täydellisen hyvässä ei voi olla tippaakaan pahuutta. (Tässä tarkemmat perustelut, miksi Jumalan täytyy olla hyvä.)

Jos et vieläkään ole valmis luopumaan ajatuksesta, että jotkut asiat ovat oikeasti hyviä ja jotkut oikeasti pahoja, että raja on oikeasti olemassa, niin silloin uskontosi ei totisesti ole panteismi, vaan monoteismi. Kristillisen monoteismin sanoma on, että Luojan ja luodun välillä on selvä ero ja kaikki asiat, joita universumi sisältää ja joita täällä tapahtuu, eivät ole hyvää tai kaunista. Jos kristinusko on totta, voimme totisesti surra koettelemusten ja kärsimyksen edessä. Voimme totisesti osoittaa sormella pahuutta ja sanoa, että se on oikeasti pahaa. Ja mikä parasta, vaikka tässä langenneessa maailmassa pahuus, kärsimys ja kuolema ovat vielä valloillaan, ne ovat silti valtoja, jotka eivät tule voittamaan. Jos kristinusko on totta, kaikki pahuus, kaikki kärsimys, itse kuolema, on jo voitettu. Ne on voitettu 2000 vuotta sitten Golgatan ristillä. Ja sen takia lopulta tämä langennut maailma luodaan vielä uusiksi ja pahuus ja kärsimys häviää.

Kuten Johannes kirjoittaa ylösnousemuksesta, eli uudesta luomisesta: ”Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: »Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Valtaistuimella istuva lausui ’Uudeksi minä teen kaiken.'” (Ilm. 21:3-5)

Ja sitä odotellessa voimme olla varmoja, että kaiken tuskan ja kivun keskellä, Jumala on kanssamme kokoajan. Hän ei ole mikään välinpitämätön ja eloton maailmankaikkeus, vaan rakastava ja vuorovaikuttava elävä ja persoonallinen Jumala.

”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:37-39)

P.S. Nohevimmille lukijoille tässä vielä C.S Lewisin timantin kova summaus asiasta:

Miksi universumi ei voi olla Jumala?

Edellisessä tekstissä (linkki tässä) argumentoin, että universumia on turha kiittää, koska se ei ole elotonta kiveä kummempaa. Kohdistakaamme kiitoksemme siis elävälle persoonalliselle Jumalalle.

Mutta maailmassa on tosiaan isoja ja pieniä uskontoja, joissa universumin uskotaan olevan Jumala. Tällaisia uskontoja kutsutaan panteistisiksi uskonnoiksi ja ne ovat jotain aivan muuta kuin kristinusko, joka on monoteistinen uskonto. Tämän termien vilinän johdosta suonettekin pienen summauksen:

Kristinusko, monoteismi (kreikan sanoista monos = yksi ja theos = jumala), opettaa, että on olemassa yksi Jumala, joka on ikuinen, kaikkivoipa ja -tietävä; joka on kaiken alku ja loppu. Tämä Jumala on luonut universumin, eli koko aika-avaruuden, koko tuntemamme maailmankaikkeuden. Luoja ja luotu ovat eri asioita. Maailmankaikkeutta ei olisi, ellei Jumala olisi luonut sitä.

Panteismi (kreikan sanoista pan = kaikki ja theos = jumala) opettaa, että kaikki on osa Jumalaa. Universumi on siis Jumala. Luojan ja luodun välillä ei ole eroa, vaan ne ovat yhtä ja samaa. Minä, sinä, naapurin koira, pihasi kivi, kaikki ovat osa jumaluutta. Jos universumia ei olisi, ei olisi jumalaakaan.

Joten vaikka minun mielestä universumin kiittäminen on yhtä viisasta kuin kiven kiittäminen, panteisti ei näe tässä sarkasmia, vaan nimenomaan viisautta, koska hänelle universumi tosiaan on Jumala. No kuinka tiedämme, onko universumi Jumala vai ei? Oliko edellisen tekstini argumentointi vain olkinuken halpamaista lyömistä? Esitinkö siis panteistisen näkemyksen lapsellisena versiona, joka oli helppo tuhota?

No, mutkat suoristettuna ja yksinkertaisesti sanottuna en. Voimme totisesti tieteellä todistaa, että universumi ei ole Jumala. Todiste 1: Big bang. Universumilla on alkupiste. Se ei ole ikuinen, vaan se alkoi olla. Täten se ei voi olla Jumala, koska Jumalan olemukseen kuuluu, että Hän on ikuinen, luomaton olento.

Todiste 2: luonnonlait ja -vakiot. Luonnonlait ja -vakiot olisivat voineet olla erilaisia. Koko universumi olisi voinut olla erilainen. Filosofisesti sanottuna voimme kuvitella lukemattoman määrän mahdollisia maailmoja, joista tämä meidän maailmamme on vain yksi. Jumala taas on perimmäiseltä olemukseltaan muuttumaton, täydellinen. Hänen olemukseen kuuluu, ettei Hän olisi voinut olla toisenlainen kuin Hän on. Totisesti, kun Mooses kysyi, kuka Jumala on, Jumala ei vastannut: ”Suatanha minä olla tällanen, vua suatanhan olla toisenniilaenen. Tiää nyt näitä.” Ei, vaan Hän totesi yksiselitteisesti: ”Minä olen se, joka minä olen.”

Joten pelkästään näistä huomioista voimme todeta, että universumi ei voi olla Jumala. Vain Jumala on Jumala – Hän, joka on kaiken luoja. Itseasiassa huomaamme, että universumi tarvitsee itselleen luojan, koska mikään ei voi luoda itseään. Se on looginen mahdottomuus. Tässäpä loppuun napakka video aiheesta, jos kiinnostaa. (P.S. Aihe jatkuu vielä seuraavassa tekstissä.)

”Kiitos maailmankaikkeus!”

Viime viikonloppuna katsoessani Voice of Finlandia kuulin eräässä puheenvuorossa sanat: ”Kiitos maailmankaikkeus!” Ai että kiitos tosiaan, siitäkös innostuin!

Mikä siinä oli niin erikoista, että se sai taas bloginkirjoitusvereni kuohumaan? No, sehän oli suoraan rukoukseen rinnastettava uskonnollinen akti. Taas toki tarkennan, että en tiedä tämän kyseisen henkilön vakaumusta, enkä siis aio puhua hänestä. Hänhän saattoi sanoa sen vain vitsillä tai ajattelematta. Puhun nyt ihmisistä, jotka sanovat moisen lauseen tosissaan. Voicen kilpialija vain antoi inspiraation.

Joten kaikki te, jotka uskotte, että maailmankaikkeus (käytän jatkossa universumi sanaa, koska se on lyhyempi ja olen superlaiska) on kaiken takana, niin kuten Jonneille tuntemattomalla Karpollakin oli aikoinaan tapana tehdä, minäkin esitän nyt kysymyksen. Totisesti, kysyn vaan, mikä ihme se universumi on? Miksi sitä voi kiittää? Suunnitteleeko se kohtalosi? Onko se kaiken takana?

Mikä voi ottaa vastaan kiitosta? Mille voi olla kiitollinen? Vaikka arjessa sanommekin olevamme kiitollisia monenlaisille asioille, loppujenlopuksi kiitoksella täytyy olla aina jokin persoonallinen kohde. Vain ajatteleva olento, persoona, voi olla kiitollisuutesi kohde. Kiitoksessa on kyse vuorovaikutuksesta. Kiviä ei todellakaan kiinnosta kiitoksesi. Ei vaikka ostaisit niille kukkia ja laulaisit laulun. (Sen sijaan valkotakkisia ihmisiä voi kiinnostaa se, jos teet moista.)

Entä kohtalosi suunnittelu? Voiko kivi suunnitella elämäsi? No valitettavasti sitä ei kiinnosta sekään. Yhtä hyvin voit pyytää elämänohjeita säkilliseltä porkkanoita. Vain aktiivinen mieli, persoona, voi suunnitella jotain. Vain ajatteleva olento voi olla kohtalon lankasi punoja. Kivet ovat kautta historian olleet erittäin huonoja punojia tai minkä tahansa käsityön harrastajia. Etkö usko? Voit testata sen itse. Laita kivi pöydälle ja laita sen eteen helpoin asia, jonka jokainen mieskin osaa tehdä: ostoslistan kirjoittaminen. Siinä yhdistyy niin suunnittelu kuin ulkomaailman kanssa vuorovaikuttaminen (kirjoittaminen). Voit olla varma, että paperi pysyy tyhjänä ja kiven aivokäyrissä ei näy mitään. (Jos taas kumppanisikaan ei pysty toteuttamaan tätä tehtävää, niin suosittelen välitöntä kumppanisi uudelleenarvioimista; hän saattaa olla kivi.)

No kumpaa universumi on? Onko se kuin kivi vai ajatteleva olento? Jos hyväksymme sen, mitä tiede ja arkipäivän havaintommekin sanoo, universumi on aika-avaruudellinen suljettu tila. Se on siis ainetta, aikaa ja energiaa ja mitä lie pimeää ainetta. Pointti kuitenkin on, että se on eloton fysikaalinen asia. Ja sellaisena se ei todellakaan ole kiveä kummempi. Oli kyseessä kivi, vuori, tähti, galaksi tai koko universumi, se on kaikki samaa elotonta rakennuspalikkaa. Koolla ei ole väliä.

Joten valitettavasti universumille on aivan turha kohdistaa kiitosta tai palkata sitä life coachiksi.

Jos taas tarkoitat universumilla jotain korkeinta voimaa – jotain suurta, joka on kaiken takana, jotain joka on aktiivinen ajatteleva mieli – muttet ole vain keksinyt parempaa sanaa, niin rakas ystävä, se sana on olemassa: Jumala. Jumala, joka on luonut kaiken, koko universumin; joka on luonut sinut; jonka kuva sinä olet; joka kuulee kaikki rukouksesi – ne sanattomatkin. Hän, joka rakastaa sinua enemmän kuin tajuatkaan ja Hän kutsuu sinua henkilökohtaisesti yhteyteensä. (Tässä enemmän aiheesta: Onko Jumalan identiteetillä väliä.)

Totisesti, kumpaa on viisaampi kiittää: autoa vai kuljettajaa? Kokkia vai ruokaa? Taideteosta vai maalaria? Opettajaa vai power pointia? Aviopuolisoasi vai sormusta? Vastauksen pitäisi olla täysin selvä, joten rakas ystävä, älä nyt missään nimessä vastaa väärin siinä kaikista tärkeimmässä kysymyksessä. 😉

(Jos vielä kuitenkin tuntuu siltä, että kyllähän se universumi voi olla Jumala, niin seuraavassa tekstissä – linkki tässä – pari tarkempaa argumenttia asiani puolesta.)

”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa.”

Oletko joskus sanonut moisen lauseen ääneen? Tai vaikket olisikaan, niin allekirjoittaisitko sen? Jos vilpittömässä sydämessäsi vastasit kyllä, niin tämä teksti, rakas ystävä, on juuri sinua varten. Toki tästä hyötyvät myös ne, jotka ovat keskustellessaan uskonnosta saaneet tuollaisen vastauksen.

Heti alkuun toki pieni tarkennus. Jos huomaatkin olevasi muslimi tai hindu tai muun virallisen uskontokunnan vannoutunut edustaja, niin en tietenkään puhu sinusta. On sanomattakin selvää, että siinä tapauksessa uskot toisin kuin kristillinen kirkko opettaa. Tarkoitukseni onkin tavoittaa nyt ihan supisuomalaisia (etnisyyteen katsomatta), jotka joko kuuluvat tai eivät kuulu kristilliseen kirkkoon, mutta eivät koe kirkon opetusta Jumalasta aivan omakseen, mutta kuitenkin kokevat olevansa hengellisiä. Otsikko voisikin yhtä hyvin olla: ”En ole uskonnollinen vaan hengellinen”.

Joten, jos kuvailemani henkilö katselee sinua peilistä, niin minulla on sinulle vain yksi kysymys: Jos et usko kuten kirkko opettaa, niin kenen opetukseen sitten uskot? Vastaus tähän määrittää kaiken. Väitän, että sen varassa seisoo koko uskontosi/hengellisyytesi.

Jos vastauksesi on ”omaan opetukseen” – ts. haluat uskoa omalla tavallasi – niin valitettavasti joudun sanomaan, että totuutesi seisoo yhtä vankalla perustalla kuin Talvivaaran osakkeet.

Mitä muuta oma opetuksesi, oma uskomuksesi on kuin mielipidettä? ”Musta tuntuu, että Jumala on tällainen.” Sehän on vain fiilistä. Mutta jokainen kyllä tiedämme, että ihmisen fiilis ei ole totuuden mitta. Totisesti, voiko ihminen muokata Jumalasta omanlaisensa? Voiko vajavainen ihminen muokata Totuutta? Sama kuin rakentaisimme kivipatsaan, jota kumartaisimme. Ja kun on kyse rukoustemme kuulemisesta, jokainen tiedämme kiinnostaako niitä kiviä vai ei. Joten olisin hyvin varovainen uskomaan oman mieleni mukaan. Ja entäpä kun fiiliksesi muuttuu? Yhtenä päivänä ajattelet, että Jumala on tällainen ja toisena, että hän onkin tuollainen. Suola ei muutu sokeriksi mielihalujemme mukaan. (Lisää täällä.)

”Mutta eikös kirkonkin oppi ole vain mielipidettä, ihmisten keksintöä!” Touche… muttei aivan kuitenkaan. Tämä on varteenotettava vastaväite, mutta mietitääs hetki. Jos oletamme, että Jumalaa ei ole olemassa, silloin totisesti kirkonkin sanoma on vain mielipidettä, mutta jos oletamme – kuten oletan, että näin teemme – että Jumala on olemassa, niin silloin kirkolla on enemmän auktoriteettiä kuin yksittäisellä ihmisellä. ”Ai koska kyse on enemmistöstä?” Pyh! Pois se, sanon minä. Totisesti ei. Enemmistönkin mielipide on vain sitä itseään, mielipidettä… ”No kuinka sitten?” Kaikki on kiinni siitä, onko Jumala ilmoittanut itsensä ihmisille.

Jos Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille, niin silloin kirkolla on parhaat mahdollisuudet omistaa oikea oppi Jumalasta, koska onhan kirkko Raamatun sanoman jatkumoa: sanoman, jossa Jumala ilmoittaa itsensä. ”No mutta eikö Jumala voi ilmoittaa itseään kaikille yksilötasolla?” Toki voi ja niinhän Hän tekeekin, kun lahjoittaa meille uskon ja on läsnä elämässämme, mutta yksilötasolla ei voi perustella mitään. Siinä on kyse vain yksilön kokemuksesta, joka on helppo sekoittaa mielipiteeseen. Silloin kuka vain voisi perustella mitä vain omien fiilistensä pohjalta. Joten yksilötason ilmoitus ei oikein toimi totuuden mittana.

Jos taas ajattelet, että Jumala ei ole ilmoittanut itseään maailmalle, niin kysyn vain: mistä tiedät sen? Tai paremminkin, mistä silloin tiedät, mihin tai miten uskoa? Sama kuin olisit laivassa ja katsoisit suljettua laatikkoa, (joka on oikeasti tyhjä) ja uskoisit, että siellä on pelastusliivit, mutta totisesti, mistä tiedät sen? Mitenkä käykään, kun laiva uppoaa ja joudut veteen? Taikooko uskosi laatikkoon pelastusliivit?

Joten mikä avuksi? Ainoa keino perustaa tieto ja oppi Jumalasta on se, että Hän on ilmoittanut itsensä meille (lisää aiheesta täällä) ja että voimme perustella sen historiallisesti. Kuinka teemme sen? Ladies and gentlemen, enter Jesus!

Jeesuksen avulla voimme perustella kirkon opin totuudenmukaisuuden (lisää aiheesta täällä). Voimme historiantutkimuksen avulla tutkia Jeesuksen sanoja ja tekoja: kuka hän sanoi olevansa ja miten hän näytti sen. Eikä vain niitä, vaan voimme tutkia ylösnousemusta. Jos Jeesus nousi ylös kuolleista, hän oli totisesti se, joka sanoi olevansa: tie, totuus ja elämä. Jeesuksen ylösnousemus ei ole yhden ihmisen pään sisäistä fiktiota, vaan historiallinen tapahtuma, jolle voimma antaa todella hyvät historialliset perustelut. Ja historiallisena tapahtumana se on yksilötason mielipiteen yläpuolella. Tämän lisäksi se todistaa sen, että Jumala on ilmoittanut itsensä meille (erityisesti Jeesuksessa).

Joten kysymykseni pysyy: kenen opetukseen uskot?

P.S. Rakas ystäväni, kuulen kyllä ajatuksesi: eikö kirkonkin sisällä opeteta Jumalasta eri tavalla? No sinänsä ei. Se, millainen ja kuka Jumala on, on selvää, mutta toki eriäviä tulkintoja on varsinkin etiikan saralla. Mutta tämän tekstin tarkoitus olikin saada sinut, arvoisa lukija, miettimään, että mikä on se perusta, jonka varassa uskosi lepää ja millainen onkaan se Jumala, jota kumarrat (oma kivikasa vai the real deal?) Joten koetelkaamme uskomme perustukset ja etsikäämme lakkaamatta totuutta yksi vauvanaskel kerrallaan! 😉 Niissä askelissa saamme luottaa Luojamme sanoihin:

”Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Älä pelkää, minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.”

”Mun mielestä Jeesus oli (vain) hyvä opettaja.”

”Mitäs mieltä olet Jeesuksesta?”
”No mun mielestä Jeesus oli hyvä opettaja.”
”Ihanko arvostat häntä oikeasti?”
”Kyllä kyllä.”
”Pyritkö noudattamaan hänen oppejaan?”
”Juu kyllä.”
”No entäs se, kun Jeesus sanoo, että hän on tie, totuus ja elämä, että hän on Messias, Jumalan Poika, joka kuoli syntiemme puolesta ja että vain hänen kauttaan pääsee Isän luo?”
”No en tietenkään!”
”Mutta juurihan sanoit, että kunnioitat häntä opettajana. Nuo ovat Jeesuksen tärkeimpiä opetuksia ja ydinsanomaa. Etkö pidäkään häntä hyvänä opettajana?”
”Pidän, mutta en usko noita oppeja.”
”Eli hän olikin huono opettaja?”
”En sanonut niin.”
”No mikä muu hän voi olla kuin huono opettaja, jos hänen oppinsa ovat huonoja?”
”Hänellä oli hyviä oppeja, mutta nuo eivät ole totta.”
”Eli hän valehteli? Eikö se, jos mikä, tee hänestä huonon opettajan?”
”…”
”Eli ymmärsinkö siis oikein: pidät hyvänä opettajana henkilöä, joka valehteli oppilailleen? Oletko hullu?”
”Miten niin?”
”No kuka muu seuraa valehtelijaa kuin hullu?”
”…”
”Ajatteles nyt; kuinka hyvä opettaja Jeesus voi olla, jos hän kertoi ihmisille, että hän on tie, totuus ja elämä, että hän on tie taivaaseen eli pelastukseen ja valehtelikin siitä kaikesta! Sellainenhan on hirvein opettaja kaikista. Sillein niitä vaarallisia kultteja perustetaan ja lopulta kaikki osallistuu joukkoitsemurhaan.”
”Hmm… en ollut miettinyt asiaa noin.”
”Totisesti, jos sanot, että Jeesus oli hyvä opettaja, niin kysymys kuuluu, mikset usko häntä? Jos taas et usko häntä, niin miksi sanot häntä hyväksi opettajaksi? Jeesuksen kohdalla ei voi tosiaan sanoa, että hän oli vain hyvä opettaja, koska Jeesus kieltäytyy itse olemasta vain hyvä opettaja. Hän väittää olevansa paljon enemmän. Jeesuksen pitämistä vain hyvänä opettajana on sama kuin ajattelisi, että hän valehteli suurimmasta osasta opetuksiaan ja jos näin oli, hän ei ollut hyvä opettaja. Ainut tilanne, jossa Jeesusta voi pitää hyvänä opettajana, on hyväksyä hänen kaikki oppinsa, koska totisesti vain hullu, valehtelija tai itse Jumalan Poika väittäisi olevansa sitä, mitä Jeesus väitti olevan, ja kaksi näistä vaihtoehdoista ei totisesti täytä hyvän opettajan kriteerejä.”

”Uskonto on hyvää, jos se tuo hyvän mielen ihmiselle.”

Kanavia selatessamme (ymmärtääkö muuten nykynuoret, diginatiivit, kanavien selailun viittaavaan YouTubeen vai telkkariin? Kas siinä kysymys!) mielenkiintoni heräsi erään ohjelman parissa. Taisi olla Villa Hintikka; keskusteluohjelma, jossa päästään matkustamaan julkkisten syvimpiin ajatuksiin (vaimoni hallitsi siis kaukosäädintä). Selailu piti tosiaan pysäyttää, koska alati heresioita skannaavat korvani rekisteröivät seuraavan kommentin: ”Mun mielestä uskonto on hyvä asia, jos se tuo sille ihmiselle hyvää oloa. Tosin jos se uskonto tuo pahaa sille tai muille, niin sitten se on pahaa.”

Saatoin tuntea vaimoni katseen porautuvan takaraivooni ja kuulla hänen ajatuksensa: ”Rauhotu Miika, ei tarvii joka asiaan tarttua.” Minulla saattaa kuulemma joskus apologeettisessa kiivaudessani mennä vähän tunteisiin ihmisten kommentit (varsinkin telkkarissa). Mitä lie tarkoittavat…

Mutta tunteisiinhan se meni. Enkä tarkoita sitä, että minulla olisi jotain tätä kyseistä henkilöä kohtaan. Pois se! Minua vain ärsyttää loogisesti ristiriitaiset postmodernistiset lauseet, jotka ovat pelkkää diipadaapaa. (Sama tunne, joka varmasti lääkäreillä on, kun kuulevat uudesta kristallihoidosta, joka mukamas parantaa syövän pelkästään sillä, että pitää kiveä tyynyn alla.)

Mikä tässä näköradiossa kuulemassani kommentissa sitten oikein oli vialla? Kaikkihan siinä. Se oli juuri sitä postmodernistista ”totta sinulle, ei minulle” filosofiaa, joka sahaa oksan altansa pois. Äkkiseltäänhän se kuulostaa ihan loogiselta ja todelta: tietenkin uskonto on hyvä, jos se tuo hyvää ja paha jos se aiheuttaa pahaa. Olen samaa mieltä. Eikä minulla tietenkään pintatasolla ole tätä lausetta vastaan mitään. Mutta haluan pohtia sen taustaoletuksia. Mielestäni ongelma on se, että tällaisen lauseen sanoja ei selvästikään itse ole kovin uskonnollinen. Nyt ei ole tarkoitukseni analysoida kyseistä henkilöä, joka tämän sanoi, koska en häntä tunne, vaan puhukaamme kuvitteellisesta henkilöstä.

Ensimmäinen ongelma tässä lauseessa onkin se, että lauseen laukoja nostaa itsensä uskonnollisten ihmisten yläpuolelle ja holhoten taputtelee näitä olalle: ”Oi, jos se on sinusta kivaa, niin anna mennä vain!” Ainakin minun korvaani kyseinen kommentti kuulostaa siltä, kuin sen taustalla olisi oletus: uskonnot eivät ole totta.

Valitettavasti tämän kommentin sanoja ei pääse kommenttiaan pakoon. (Enemmän aiheesta täällä.) Hän kuuluu yhtälailla uskonnollisten ryhmään, koska jokainen maailmankatsomus, ateismia myöten, on uskomusjärjestelmä. Yhtälailla hänelle voi sanoa: ”Oi jos tuo uskomus vain toimii sinulle, niin mahtava homma!”

Toinen huomio liittyy edelliseen. Vaikka kommentin sanoja antaa vapauden uskontoihin, niin se on vain näennäistä. Oikeastaan hän pakottaa muut omaan uskontoonsa. Hänen kommenttinsahan tarkoittaa: ”Saat uskoa mitä haluat, mutta vain minun asettamissani rajoissa.” Tässäkin on ristiriita. Hän vihjaa, että uskonnot eivät ole totta, mutta kuitenkin hänen uskomuksensa on totta. Mutta jos kerran nousee relativismin junaan, niin silloin ei ole perusteita vedota objektiiviseen totuuteen. Jos väittää, että kaikki ovat sokeita, ei voi väittää, että itse näkee.

Kolmas ongelma on se, että mistä hän voi tietää, mikä on hyvää ja pahaa? Varsinkin jos taustaoletuksena on ateismi, niin millä ihmeen tavalla hän voi perustella hyvän ja pahan? Ei hän voikaan, vaan hän nostaa itsensä Jumalan paikalle ja määrittää itse, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Mutta miksi hän saisi päättää, mikä uskonto on hyväksi ja mikä ei? Jos toinen haluaa suorittaa ihmisuhrin ja toinen ei, niin kumpi on oikeassa? Uhria haluavallehan se tuo mielipahaa, jos hän ei saa toteuttaa uhriaan. Eikö hänellä olisi oikeus suorittaa uhri, koska se tuo hänelle hyvän mielen? Miksi toisen ihmisen kärsimys estäisi toisen ihmisen onnen? (Hyvänen aika koko satohan voi riippua yhdestä uhrista!!) Ilman ihmistä korkeampaa auktoriteettia näin ei voikaan olla, vaan kyse on aina mielipiteestä. Mutta mielipide ei ole totuuden mitta. Ateismilla ei voi siis perustellusti verrata uskontoja hyvä – paha -akselilla. Ainut mitä voi sanoa, on: ”Minun mielipiteeni on, että…” On siis turha yrittää asettua uskontojen yläpuolelle ja sanoa kuin lapsille: ”Antaa vain leikkiä kuhan eivät satuta toisiaan.” koska tämän lauseen sanoja ei ole moraalin herra, vaan hän kuuluu niiden lasten joukkoon yhtä lailla. (Lisää perusteluja moraali-näkökulmalle tässä ja tässä.)

On myös hyvä pohtia, olisiko lauseen sanoja valmis luopumaan näkemyksistään, siis omasta uskonnostaan, jos hänen uskomuksensa aiheuttavat pahaa toisille. Onko hän siis valmis olemaan sanojensa mittainen? Jos kyseisen kommentin taakse kätkeytyy ajatus siitä, että uskonnot eivät ole totta, niin en ihmettelisi yhtään, jos se loukkaisi jotain ihmistä. Ja miksi ei loukkaisi? Sehän on sama kuin sanoisi päin naamaa: ”Sinä elät valheessa!” Tämän huomion perusteellahan koko uskomus ”uskonnot on hyvää, jos ne tuo hyvän mielen ihmiselle” on itsessään ristiriitainen, koska vaikka se antaakin mukamas luvan uskoa mitä lystää, niin silti sen taka-ajatus on, ettei uskonnot ole totta, ja tällä tavoin se aiheuttaa uskoville mielipahaa. Kuinka siinä sitten voi omasta uskonnosta tulla enää hyvä mieli? Koko väite on siis täysin kestämätön ja ampuu omaa sanomaansa jalkaan. Toinen ei voi enää nauttia omasta uskonnosta hyvillä mielin ja itse lauseen sanoja ei enää saa harjoittaa uskomustaan, koska aiheutti pahan mielen toiselle. (En tietenkään väitä, että totuuden nojalla ei saisi pahoittaa toisen mieltä. Joskushan totuus sattuu eniten! Ja mielensäpahoittaminen ei saa olla este totuuden kertomiselle. Mutta yllä olevassa ajattelumallissa totuutta ei ole, koska kyse on loogisesti ristiriitaisesta ”mikään uskonto ei ole totta” näkemyksestä. Silloin ei voi vedota siihen, että saisi loukata toista totuuden nimessä, vaan homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.)

Viimeisenä kristillinen pointti. Kristinuskossa on kyse totuudesta. Siitä, että joku asia on oikeasti totta, eikä suhteellista. Kyse ei ole siis mielipiteestä, vaan siitä onko jokin totta. Kristinuskossa tämä yksi tärkein asia on Jeesuksen ylösnousemus. Jos Jeesus nousi kuolleista, kristinusko on totta ja sen kanssa ristiriidassa olevat näkemykset eivät ole. Jos taas Jeesus ei noussut, kristinusko on valetta. Paavali kirjoittaa: ”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1. Kor. 15:17-19)

Tämä viimeinen lause on erittäin tärkeä: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” Nämä sanat ovat täysin ristiriidassa kommentin ”uskonto on hyvä asia, jos se tuo sille ihmiselle hyvää oloa” kanssa, koska tämä kommentti käsittää uskonnon pelkkänä pinnallisena asiana, pelkkänä fiiliksenä, mitä se ei missään nimessä pelkästään ole. En kiellä, etteikö uskonto olisi ihania fiiliksiä; tietenkin on! Varsinkin kristillinen usko koskettaa koko ihmistä, kehoa ja sielua. Se on ihanimpia tunteita, mitä olen kokenut (uskohan on henkilökohtainen suhde Vapahtajaan, se on Jumalan tuntemista jo nyt ja se on uskomatonta!). Mutta jos uskonto on vain tunnetta, vain hyvää oloa, se ei ole huumeita kummempaa. Silloin se on vain huumausaine, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Paavalin sanat muistuttavat siitä, että kristinuskossa (ja muutkin uskonnot väittävät samaa – onhan niissä kyse totuusväittämistä) ei ole kyse pelkästä tämän puoleisesta tunteesta, vaan myös tuonpuoleisesta. Kyse ei ole mistään shoppailusta ja viikonloppukäytöstä: ”tää nyt toimii tällä hetkellä mulle nii käytän tätä.” Se ei ole mikään shampoo, joka sopii juuri värjätyille hiuksillesi, mutta jonka voi vaihtaa, kunhan palaat luonnolliseen väriisi. Kyse on suuremmasta. Kyse on totuudesta. Kyse on elämästä ja kuolemasta.

Joten lause ”usko on hyvää, jos se tuo hyvän mielen” antaa väärän todistuksen uskonnosta, koska se pelkistää sen vain tämän elämän ajan tunteeksi. Siksi Paavalille on erittäin tärkeää painottaa, että kyse on totuudesta eikä valheesta, koska valheen seuraaminen, jos mikä, on säälittävää. Se ei ole hyväksi kenellekään. Vain totuus perii maan (niin tämän kuin uuden). 😉