Kiitollisuudenvelassa

https://www.suomisanakirja.fi/kiitollisuudenvelka

Esimerkiksi: Olla kiitollisuudenvelassa jollekulle tuntea jotakuta kohtaan kiitollisuutta, johon liittyy tarve tehdä vastapalvelus. Jäädä jollekulle jostakin kiitollisuudenvelkaan. Kuvakielessä, kuvallisesti, kielikuva:

Esimerkiksi: Suomen kirjallisuus on suuressa kiitollisuudenvelassa Aleksis Kivelle.

Eräänä päivänä huomaan kaupankassalla ostaessani 11 € arvosta omenoita, että en kirveelläkään muista pankkikorttini tunnuslukua. Päädyn siis kaivelemaan lompakkoni käteislokeroa (niin uskomattomalta kun se tänä päivänä kuulostaakin) ja huomaan siellä olevan 10 € setelin. Enempää käteistä ei minulta löydy, joten jäämme myyjän kanssa hetkeksi ihmettelemään tilanteen vakavuutta. Kassajonossa takanani oleva mies huomaa Matin kukkarossani ja päätyy ojentamaan minulle puuttuvan euron kolikon. On sanomattakin selvää, että tunnen suurta kiitollisuuden tunnetta häntä kohtaan tästä anteliaisuudesta ja tunnen olevani suuressa kiitollisuudenvelassa, jonka vuoksi totean: ”Suuret kiitokset arvon herrasmies!”. Onpas mukavaa, että tällaisia anteliaita ihmisiä on olemassa vielä tänäkin päivänä. Nyt saan ostokseni maksettua ja lopuksi totean myyjällekin: ”Kiitos paljon!”, mutta miksi? Hänhän tekee vain työtään ja minä itse herrasmiehen avustamana maksoin jo ostokseni, joten minkä vuoksi olisin enää velvollinen erikseen kiittelemään myyjää? Onko tämä vain jokin tapa minkä vanhempamme opettivat meille lapsena? Onko tämä sitä mystistä ”kohteliaisuutta” mistä ihmiset puhuvat? Kenties.. Mutta se on varmaa, että tunnen silti olevani hänelle kiitollisuudenvelassa, vaikka kaupankäyntimme olikin jo ohi.

Seuraavaksi päädyn linja-autoon ja maksan kuskille sen hirmuisen 3,30 € summan, mitä matkat tänä päivänä maksavat. Lopuksi totean kiitos ja menen penkille istumaan. Linja-auto vie minut oikealle pysäkille ja on aika nousta kyydistä pois. Päädyn huudahtamaan kuskille vielä toisen kerran kiitos, mutta miksi? Minähän kiitin jo kerran, joten miksi kiitän vielä toisen kerran? Onko minulla jäänyt kiitoslevy soimaan pääni sisällä? Miksi kiitän kuskia enkä sitä linja-autoa itseään, jonka kyydissä olin? Linja-autohan minut perille vei, eikä kuski. Kuski vain ohjasi sovittua reittiä, joten miksi minä häntä kiitin? Mikä pahempaa, jos olisin hypännyt pois kyydistä ilman kiitospuheitani, olisin tuntenut syyllisyyttä (vaikkakin lievää sellaista). Siinä tapauksessa olisin sisimmässäni tuntenut, että jäin kuskille jotakin velkaa, mutta miksi?

Kun hyppään linja-auton kyydistä ulos pysäkille, huomaan pysäkin nurkalla seisovan roskakorin. Maassa ei ole roskan roskaa. Tämä tietysti lämmittää mieltäni ja alan pohtimaan kuinka hyödyllisiä keksintöjä roskakorit ovat. Sen vuoksi otankin lakin päästäni ja kumarran nöyrästi roskakoria kohden ja totean: ”Suuret kiitokset arvon roskakori!”. No en tietenkään. Sehän olisi puhdasta hulluutta. Voin olla kiitollinen roskakorin keksijälle, sen asentajalle ja niille ihmisille, jotka sitä hyödyntävät ja tyhjentävät aika ajoin, mutta olisi mieletöntä kiittää elotonta roskakoria itseään. Kiitollisuus on kohdennettava aina muihin henkilöihin, eikä elottomiin esineisiin. Myönnän, että toisinaan kiireessä ajan autolla liikenteessä ja kun kohtaan ns. ”punaisen aallon” liikennevalojen suhteen ruuhka-aikaan, saattavat hermoni pettää. Kun lopulta valot vaihtuvat vihreiksi saatankin todeta sarkastisesti ”kiitos” näille valoille. Mutta eiväthän liikennevalot sitä ymmärrä. Miksi siis sanon noin? Avainasemassa tässä esimerkissä on sana ”sarkastisesti”. Tiedän liikennevalojen olevan yhtä kiinnostuneita kiitoksestani kuin edellisessä esimerkissä mainittu arvon roskakori, joten joudun ns. näyttelemään kiitollista sarkastisesti. Kummallinen tapa, mutta näitä sattuu.

Tästä voidaankin siirtyä tämän kirjoitelman ytimeen. Olen useita kertoja kuullut ihmisten olevan kiitollisia universumin kauneudelle, aurinkoiselle päivälle, revontulille, olemassaololle tai milloin millekin kauniille tai miellyttävälle asialle. Tiedän kiitollisuuden olevan yksi onnellisuuden pilareista, joten tämä kiitollisuus on siis vain hyvä asia, eikö niin? Tottakai kiitollisuus on hyvä asia ja kiitolliset henkilöt ovat monesti paljon onnellisempia kuin kiittämättömät, mutta jos mietimme asiaa perinpohjaisesti, niin kenelle nämä henkilöt todellisuudessa ovat kiitollisia? Kiitollisuushan on aina kohdennettava toiseen ihmiseen tai olentoon, joten ketä voimme kiittää universumista? Miksi olla kiitollinen universumille tai revontulille, kun eiväthän ne elottomina asioina sitä tajua tai pysty käsittelemään. Eikö olisi sitten ihan sama olla kiitollinen vaikka roskakorille? Se ymmärtää kiitollisuuden päälle aivan yhtä paljon kuin universumikin. Ei yhtään. Emmekö siis petä itseämme, kun näyttelemme olevamme kiitollisia asioille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa?

Viimeaikoina kuuluisuuteen noussut kanadalainen psykologi Jordan Peterson kävi ”Unbelievable?” radio-ohjelmassa aiheeseen liittyvän keskustelun naturalisti Susan Blackmoren kanssa. Keskustelu eteni pääpiirteittäin seuraavanlaisesti:

Susan: ”.. viime vuosina minulla on ollut tapana herätä aamuisin, vaikka sataisi vettä tammikuussa, ja katsoa ulos huokaisten. Se on kiitollisuuden tunne jota en kohdista Jumalalle tai kenellekkään muullekkaan. Se on vain vapaana leijuvaa kiitollisuutta. Sillä tuntuu olevan positiivisia vaikutuksia ja niin aloitan päiväni paremmin.”

Jordan: ”Kiitollisuus on jotain mitä tunnetaan jotakin kohtaan. Voit sanoa ettet tunne sitä mitään tiettyä asiaa kohtaan, mutta siihen sanoisin, että pura se ”ei mikään” mitä kohtaan tunnet kiitollisuutta ja psykologisessa hierarkiassasi se toimii sinulle verrokkina Jumalalle.”

Susan: ”Ei mutta se on kiitollisuutta, kuten tänä aamuna esimerkiksi, kun katsoin ulos ja siellä oli niin vihreää. Viime aikoina on ollut valkeaa ja huurteista, mutta tänä aamuna oli vihreää ja se oli kiitollisuutta vaikka universumille jos haluamme asian näin ilmaista. Se ei ollut kiitollisuutta Jumalalle, koska se ei ollut oikeastaan luoja ja se ei ollut mitään mille voisin rukoilla.”

Jordan: ”Miksi sitten olla sille kiitollinen?”

Susan: ”En tiedä, mutta olemme onnellisuutta etsiviä olentoja ja kun ajattelen kiitollisuutta ja toimin kiitollisuudella, tuppaan olemaan onnellisempi.”

(Tämä mielenkiintoinen keskustelu löytyy kokonaisuudessaan täältä: https://www.youtube.com/watch?v=syP-OtdCIho&t=1971s)

Olen samaa mieltä Susanin kanssa, että on parempi toimia kiitollisuudessa, kuin olla puhtaan kiittämätön, mutta mitä jos voisimmekin olla kiitollisia universumista ja olemassaolon ihmeestä jollekin todelliselle? Eikö se olisi parempi vaihtoehto, kun meidän ei tarvitsisi näytellä, vaan voisimme osoittaa kiitollisuutemme rehellisesti koko sydämestämme Jumalalle, joka on kaiken luonut?

Todellakin on todettava, että Jumalaan uskovana henkilönä minun on lähes mahdotonta olla tuntematta kiitollisuutta tässä maailmankaikkeudessa. Näemme kauneutta kaikkialla ja aina ajatukset palaavat alkutekijäänsä, Jumalaan. Tähtitaivas, aurinko, sateinen päivä, sininen planeettamme, läheisemme, musiikin ihanuus, luonto, kaikkeus, hyvä ruoka (ilman róse-pippureita), ystävyys, rakkaus, onnellisuus, jopa kärsimys. Vaikka maailma on myös täynnä pahuutta, niin tämän pahuuden keskellä loistaa aina Kristuksen valo ja hänen ristinkuolemansa. Miten voisin olla mitään muuta kuin kiitollinen, kuin itse omassa pahuudessani voin polvistua ristin juurelle ja kaikkein nöyrimmin pyytää anteeksi pahoja tekojani Häneltä, joka on syntivelkani maksanut.

Psalmi 8: ”2 Herra, meidän Jumalamme, kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä! Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.”

”4 Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen 5 – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.”

Joh. 3:16: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Todellakin. Koska syntivelkani on maksettu, kiitollisuudenvelkani on oleva ikuinen. Halleluja!